Ajatus kulki nyt niin oudon selkeänä ja salamannopeana. Hän aivan kuin kerralla näki ja tajusi kaiken, mitä tilanne kysyi. Ja uusi sisäinen käyttövoima jännitti hänet kuin uuteen vireeseen.
Kaikki on jätettävä kunnossa jälkeensä — selvisi ensiksi. Toverikunnan tilit? rupesi hän muistuttelemaan. — Selvät ne on, päiväämättä vain. Sehän on pian tehty. — "Luonnon ystäväin" vuosikertomus — valmiina sekin. Omat tilit. — Olenkohan kenelle velkaa? koetti muistella, mutta ei muistanut mitään sellaista.
Kirje kotiin — voi niin, vastaus ei enää häntä tavottaisi. Täältä nimittäin.
Ei pidä ajatella, toimia vain, huomaa hän sitten parhaaksi ja alkaa riuskasti liikkuen asetella kirjoja hyllylle pöydältä.
Toisluokkalaiset ne aina käyvät sillä rytäkällä. Siinä hetkessä pitäisi kaikille olla. — "Valkoisen miehen jalka" — "Ensimäiset ihmiset kuussa" — "Musta Kotka." — Niillä sitä pitää aina olla kuta jännittävämpää, hymyilee kirjastonhoitaja.
"Välskärin kertomukset." — Mieltä hiipoo niin oudosti, kun sen asettaa hyllylle. Poikavuosien muistot ja unelmat tulvahtavat sieltä tuoreina vastaan.
Isien teillä — välähtää salamankirkkaana mielessä. Ei hän tiedä oikein, mitä siihen sisällyttää, mutta vaistomaisesti henkäisee syvempään korkean rinnan täydeltä.
Selvä on.
Arvo Partio seisoo käsi ovenrivalla ja silmäilee ympäri huoneen selittämättömin tuntein. Sitten hän aukaisee oven ja sulkiessaan sen jälkeensä, tuntee, että sisälle jäi poika, ulos astui mies.
Sellaisina aikoina kypsytään nopeasti.