"En. Hävettää niin, etten saa silmiin katsottua rehellistä miestä tämän koommin. Minä puhuin isän kanssa. Eihän hän oikeastaan kiellä. Sanoo sen puhtaasti omantunnon asiaksi. Mutta se äidin sydänvika. — En voi lähteä eikä luonto anna jäädä." — Ääni tärähtelee.
"Sinä jäät. Uskotko, minusta se juuri on tällä hetkellä miehekkäintä — se kun on vaikeinta — ja toisekseen, jos tätä jatkuu, tottuu äitisi pian siihen ajatukseen ja ottaa tyynemmin asiat. Tulet sitten."
— Arvon äänessä on niin miehekkään vakuuttava sävy. Se on saanut sellaisen kauniin metallisen kaiun tänä iltana.
"Olkoon sitten", huoahtaa toinen keventyneenä, "kun ette te vaan jääneet siihen luuloon —"
"Heipä hei!"
"Seikku — sinäkin."
"Kukas sitten" — ja kiihkeänä kuiskauksena: "Minullahan on se kunniavelka lyhennettävänä." — Arvo puristaa lujasti hänen kättään.
"Nyt ne lähtevät, Arvo, Arvo", hätäilee Heikki veli.
"Jumalan haltuun pojat", hyvästelee lehtori Kaatrakoski. — "Pysykäähän miehinä paikallanne."
"Ei hätää. Tässä joukossa ei ole yhtään pelkuria eikä yhtään petturia."
— Poke se jo intoilee siellä päällimäisenä.