Mikä putosi? — Ajatus sukeltaa nuolena pinnalle. —
Hänen kielonsa. Ah niin — pienet valkeat kädet pistivät ne silloin lähtiessä napinläpeen ja raikas tytönääni sanoi: "tulethan sitten pian takaisin terveenä." — Voi — hän ei koskaan enää tulisi takaisin.
Ja silloin hän äkkiä tuntee väkevämmin kuin konsana ennen, miten ihanaa olisi saada elää nuorena, rohkeana ja voimantäytenä, jännittää jousensa ja heittää vasamansa kauas. — Oi niin, se oli myöhäistä nyt. Pian olisi kaikki ijäksi mennyttä.
Ja sanomattoman haikeamielen valtaamana painaa nuori poika silmilleen kalpeat sormensa kuihtuneine kukkineen ja itkee ensi kerran elämän suurta murhetta, särkyneitä toiveitaan ja menetettyä elämänlahjaa.
Mutta kevätaurinko lämmittää suloisesti. Kultaiset säteet tanssivat harmaalla veren tahrimalla takilla ja kalpeilla sormilla. Ne pujottautuvat sisälle, imeytyvät vereen, lämmittävät, sytyttävät hiipuvan elämänhalun ja toivon sammuneet tulet. — Ja hetken perästä nyyhkytys sisällä lakkaa ja kauniit surumieliset silmät saavat iloisemman näön.
Vähitellen valpastuu huomiokyky. Ensimäiseksi hän tekee sen havainnon ympäristössään, että jotain tavatonta on tekeillä. Naiset juoksentelevat edestakaisin haalieu kokoon tavaroita. Välskäri järjestelee lääkelaatikkoaan ja pariin kertaan näyttäytyy Turkiakin levottomana kulkien ulos ja sisälle.
Onkohan se vanki paran jo tyyten unohtanut? Minne ne lähtöä tehnevät?
Miten minun käypi? risteilevät ajatukset levottomina.
Taas tulee Turkia ovesta. Huomaa Arvon valvovan ja heti astuu luo sanoen huolestuneesti:
"Kun en saa mistään hevosta sinua kyytiin, vaikka kaiken aamua olen kysellyt. Jos vaikka antaisin oman ratsunikin reen eteen, niin eihän nämä pelkurit yksikään tohdi tulla kyytiin. — Ja itsenikin olisi vähän niinkuin huonoa lähteä, vai mitä?" naurahtaa lopuksi.
Istuu penkin päähän ja mietiskelee. Äkkiä napsauttaa iloisesti sormillaan: