Törsövän Taneli vielä seisoi. Hän nojasi selkänsä isoa koivua vasten, tuijotti ajattelevaisen näköisesti eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.
— Noo, Taneli veikkonen, niinhän sinä seisot kuin "vakava tinasotamies", se erään sadun urho. Niin, tuumailet kuin kaivonkaivaja, joka tutkii maan syvyydessä kulkevien vesisuonien suunnat ja haarat. Tulepas tänne näin!
Kun Samu tätä saneli, nosti Taneli arvokkaasti oikean kätensä ja piti sen etusormea otsaansa kohti, mutta yhtäkkiä hän levitti molemmat kätensä ja huudahti:
— Nyt se tipahti!
Kaikki purskahtivat nauramaan.
— Niin, naurakaa vaan, mutta minua ei naurata, kun koko keksintöni tipahti kuin tina tuhkaan, valitti Taneli.
— Oliko se minun syyni? kysyi Samu surkutellen suotta.
— Vielä hän kysyy! vastasi Taneli. Mitä olisivat olleet telegrafit, telefonit ja muut tuon laatuiset laitokset minun keksintöni rinnalla: —lasten leluja, hämähäkin seittejä vaan!
— Sano edes, velikulta, minkä koneen synnyn minä häiritsemiselläni tuhosin, tiedusti Samu.
— Eihän sillä vielä nimeä ollut — mitä kesken-eräisen nimestä! Se olisi vaan ollut ihan uuden uutukainen kone, sellainen laitos, millä talven paukkuvat pakkaset ja kesän paahtavat helteet olisi sotkettu ja vatkattu yhteen, niin sekaisin hierottu, että koko vuoden ajaksi olisi saatu samallainen sää, yhtä tasainen leuto ilma. Silloin olisi maamiehenkin elää kelvannut! Tämä tällainen laitos, palkeineen ja puohtimineen, petkelineen ja pahmaineen, tappineen ja mutterineen, kaikki oli ihan valmistumaisillaan, viimeistä vipuvärkkiä aioin kiinni kiertää, kun sinun häiritsemisesi pudotti minulta ruuvin! Hoh, hoi! huokasi Taneli lopuksi.