— Tuolla Kotanurmen ladossa me makasimme ja hyvältä uni maistuikin. Minä olin osunut katonrajassa olevan pääskysen pesän kohdalle. Nuo sievät linnut olivat heränneet aikaisemmin kuin me väsyneet ihmiset. Aamusiivouksia tehdessään pudotti pääsky-emo jotakin korvaani. Minä luulen kuitenkin, ettei hän sitä ilkeydestä eikä tahallansa tehnyt. Vahingossa lie tipahtanut. Unen tuppurassa kun olin, luulin jonkun sylkeneen korvaani ja kiljasin: kuka se! Kiljahdus herätti toverini. He alkoivat nauraa. Nauroivatpa veitikat vielä tupaan tullessakin, vaikka minä kielsin. Pidä nyt sanasi, äläkä kerro kellekään.
— Ja tuommoisella asialla viitsitte sitten miehissä nauraa! kummasteli
Marketta.
— Sanoinhan sinulle, ettei semmoista asiaa viitsisi oikeastaan kertoakaan, ei ainakaan tytöille.
— Viettelit mokoma ilkiö minulta marjat! Sanon kun sanonkin kaikille koko salaisuuden!
— Älä tuota kummaa tee, Marketta!
Mutta Marketta teki sen kumman. Marketta julisti salaisuuden. Kaikki nauroivat. Vieremän Jussikin nauroi makeasti. Hän kaasi tuokkosesta kouransa täyteen mansikoita ja tuppasi ne nauravaan suuhunsa.
Hietalan Hilma ei joutanut kirkkoon eikä marjaankaan. Emäntä oli pyytänyt häntä jäämään kotiin ja olemaan apuna talouden askareissa, kahvin ja ruuan valmistuksissa. Notkeana ja suloisena hän puuhailikin, paljaspäin, kaksi paksua ja pitkää hiuspalmikkoa hartioilla. Hän tunsi talon aitat ja muut säilytyspaikat, joten hän liikkui ja toimiskeli melkein kuin kotonaan. Emäntä olikin häneen hyvin tyytyväinen.
Herastuomari nukkui jonkun aikaa, mutta makasi päälliseksi niin sanottua "suden-unta", ollen ummessa silmin hereillä. Kilot häntä kiusasivat, naulat häntä pistelivät, hän kiroili erehdystänsä. Hän longotti silmiänsä ja näki isännän raamattua lukemassa. Hän jatkoi suden-untansa. Emäntä avasi kamarin ovea ja kuiskasi:
— Herastuomari nukkuu; kahvi olisi valmis.
— En minä tässä enään nuku, virkkoi herastuomari ja nousi istumaan.
Ohhoh, kauanpa makasinkin! lisäsi hän kelloonsa katsahtaen.