Jos kaikki muut ateriat näissä heinätalkoissa olivat niin runsaasti ruuilla varustetut, ettei suinkaan niiden äärestä huolinut nousta nälkäisillä vatsoilla, niin oli kuitenkin tämä päivällinen muita yltäkylläisempi. Siinä oli kaikkea, mitä olla piti. Viimeisenä ruokalajina oli tuo paikkakunnan talonpoikaisissa pidoissa tavalliseksi tullut "rusina-rokka" vehnästen kanssa.
Melkein ääneti syötiin. Isäntämiesten kesken ei puhe sujunut, heidän välinsä oli eilisestä saakka paljon kylmentynyt. Samu näytti alakuloiselta. Törsövän Taneli mietiskeli. Hetvi istui muiden tyttöjen keskellä, mutta äänettömyys oli kaikkialla.
— Kah, en ole muistanut kysyä sinulta, Jussi: joko sinä sait sen
Karjalan rautatien valmiiksi, koska sieltä pois tulit? kysyi vihdoin
Viulu-Matti.
— Kesken on vielä sekin työ, veikkonen, vastasi Vieremän Jussi. Kolme viikkoa tein jo sitä, kesken on vielä.
— Vai kesken on! Taidat olla vähän ikäänkuin velttomies; kolme viikkoa kesäisiä päiviä olit rautatietä tekemässä, etkä sitä vieläkään valmiiksi saanut. Ethän vain kesken työtäsi jättäne?
— En minä työtäni keskoiseksi jätä. Onhan minulla päiviä, ja jos eivät omat päivät riitä, niin haenpa Ylätuvan Yrjöltä lisää.
— Oikein, Jussi, oikein! Älä jätä alotettua työtäsi kesken, tee rapaise Karjalan rata valmiiksi asti.
— Ja sittenkun olen saanut tuon tiepätkän Wiipurista Joensuuhun valmiiksi, niin kutsun teidät kaikki katsastamaan ja tarkastamaan työtäni. Sanokaa sitten, mutta vasta sitten, onko Jussi turhan tähden päiviänsä menettänyt.
Tämä leikinlasku saattoi väen paremmalle tuulelle. Keskustelu vilkastui.
Ruualta päästyä sanoi isäntä: