"Silloin puhkesi myrsky valloilleen sielussani; kuin unissa käviä avoinsilmin ja kuitenkin näkemättä, syöksin minä itseni ikuiseen katumukseen.
"Tässä on — sanoin minä, ainakin luulen niin sanoneeni — tässä on lahjanne, ottakaa se takaisin, minä en sitä tahdo.
"Hän alkoi pyytää että minä malttaisin mieleni.
"Se kiihoitti minua vielä enemmän.
"Sinä kohtelet minua kuin lasta, sanoin minä ja tätä ennen kuin kauppatavaraa. Sinä tunnet rakkauden sydämessäsi… Miten monta tuhatta riksiä sinä tahdot, että minä pääsisin näkemästä pettäjätä?
"Hjalmar muuttui kuolemanvaaleaksi… Minä pelästyin häntä. Hänen muutoin lempeät silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset huulensa vapisivat, hän hoipertui takaperin. Vihdoin hän rohkaisi itsensä, tempasi suonenvedon tapaisesti kättäni ja sanoi: Annette, se on siis iankaikkisesti lopussa — minä en voi tehdä sinua köyhäksi…
"Minä olin kallistanut pääni sohvan kulmaa vasten. Kun taas katsoin ylös, oli Hjalmar poissa ja lamppu paloi siinä yksinänsä ja valaisi tuskauttavaa huonetta.
"Muuan päivä sen jälkeen oli hän matkustanut pois ja pian sittemmin sairastui isäni. Minä en ole tapausta puhunut kenellekään.
"Ja isäni, hyvä, jalo isäni, siunasi meitä viimeisellä hetkellänsä."
"Mutta," alkoi Dora, "jos minä olisin sinun sijassasi, vaikk'en ymmärrä oikein asiata, niin kirjoittaisin minä Hjalmarille ja pyytäisin kauniisti anteeksi … hän ei mahtane olla kivestä."