Kirkon luona sijaitsee pitkät rivit talleja ja kirkkopuoteja, muutamat uuninpiipuilla varustettuja, joista siellä täällä nousee valkonen savupatsas taivaslaelle, merkiksi etteivät kirkkoon matkustajat olleet kaukana.
Pastori Rauhanen oli puhdistanut itsensä ja luki saarna-ainettansa viimeisen kerran, sillä oli jo "soitettu ensiksi," jolloin lukkari tuli ja hänen mukanansa kirkonposti.
"Äiti, täällä on kirje Antti Pietarilta!" huusi pastori ja istui pöydän ääreen avatakseen varovasti kirjeen, sillä niin oli hänen tapansa.
Rouva tuli sisälle ja hänen kanssansa muutamia lapsia, sillä Jumala oli siunannut avioliiton kaiken muotoisilla lapsilla.
"Lapsilla ei ole täällä tekemistä, kun minä puhun äitin kanssa," sanoi pastori vakaasti, ja kaikki lapset hiipivät pois, paitsi vähäisin, kuusivuotias poika, joka hallitsi vanhaa Tyyraa, mikä oikoi kakluunin vieressä ja suurella, tuuhealla hännällänsä nakutti laattiaa, osoittaaksensa ettei hän laisinkaan pahastunut, kun pikku Oskar istui sen päällä ja veti sitä korvista. Se oli hyvän suomista ja sen kärsi Tyyra, vaikka se teki välistä vähän kipeätä, niin että sen täytyi näyttää valkoisia hampaitansa ja kohteliaasti tarttua herransa käteen.
"Oskar saa olla täällä sisällä, isä, tahi hän menee ulos ja tekee jotain hullunkurista; hän kaatoi koko taaleruukun päällensä, sillä hän joutuu joka paikkaan."
"No niin, ole vaan hiljaa ja anna olla Tyyran täällä."
Komministeri luki nyt kirjeen, minkä Antti Pietari oli lähettänyt, sama nuorukainen, jonka viimeksi näimme vanhan rouva Printfellin luona. Antti Pietari kertoi että hän jo kävi opin koetuksissa opistosta poispääsöä varten ja toivoi keväällä olevansa pappi.
"Hän on kuitenkin hyvä poika, sillä tosin maksaa se paljon, mutta hän on auttanut enimmästi itseänsä kotiopettajana, ja varsinkin tuon kunniallisen inspehtoori Tammisen luona, joka on antanut hänelle niin paljon ja ollut kuin isä meidän pojalle."
"Niin, se oli hyvä etu," lisäsi äiti.