"Voimat vaipuvat yhä enemmän," virkkoi lääkäri, "mutta toivokaamme parasta; hän on nuori."
Mutta voimat vaipuivat yhä enemmän.
"Mamseli tuolla ylhäällä taitaa voida huonosti," sanoi Löfstedt, kun hän muuanna aamuna tuli katteinin rouvan luokse saamaan käytöskäskyjä, "tahi mitä sanoo mamseli Dora?"
"Hän ei vielä ole ollut kotona, mutta eilen illalla oli sairas erittäin heikko."
"Hm, niin se on sentähden kun eivät hae kuolontohtoria, sillä niin nimitetään hän siitä syystä, että kuolema pelkää häntä eikä uskalla mennä sinne, johon hän menee; mutta ohoh, ne luulevat ettei ukko ole aivan ruusunpehmoinen eikä sekoita hilloa lääkkeisin."
"Mutta siellä on hyvin taitava lääkäri."
"No annas olla, että hän kuolee … se on hyvästi se."
"Mutta ei lääkäri voi kaikkein henkeä pelastaa."
"Vai niin, sen kyllä uskon; mutta mitä lääkäreillä tehdään, jos ei ne ymmärrä pitää hengen kitua koossa, sentähden kuningas antaa niille ruoan ja palkan ja toiset saavat maksaa. Mutta siinä voi kyllä olla rouva oikeassa, ettei ole juuri helppo säilyttää elämää sellaisessa pienessä 'lellilasissa,' joka on niinkuin hän olisi tehty posliinista ja hämähäkinverkosta. Ei, minä tahdon kiittää kuolontohtoria, hän ei anna useita lajia ja ne maistaa kuin 'hyi häpeä,' mutta tauti muuttuu kuin kaalinkanta."
Dora ei tullut. Sairas jaksoi siis kovin heikosti.