"Hjalmar on vapaa, hän on sinun, kun vaan elät," pitkitti Dora kuiskaten.
Annetten kasvonjuonteet tulivat tyveneiksi, se ponnistus, joka sairaan muodossa aina osoittautuu, ulkonainen näkö sisällisestä taistelusta, katosi vähittäin, ja pian nukahti hän hiljaa ja tyynesti, ja hymyili välistä, ikäänkuin iloiset unet olisivat leikkineet hänen mielikuvituksissaan.
Aivan varmasti ne olivat hänen mielessänsä.
Terve sielu kykeni kohentamaan majan, joka oli kukistumaisillansa, ja Annette vaipui levollisesti syvään uneen, unelmitta, tietoisuudetta, uneen, joka pelasti hänen elämänsä.
Oli myöhään illalla kun hän, äitinsä ja Doran hämmästykseksi, yhtäkkiä nousi istumaan ja katseli ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
"Olen varmaan nähnyt unta," sanoi hän hiljaa ja hipaisi pois kiharat valkealta otsaltaan, "olen varmasti uneksinut … älkää sitten herättäkö minua; mutta näin unta, että Hjalmar oli viaton … että hän on ihana, jalo, kaikkien alhaisten laskelmien ja kohtaloiden yläpuolella, kuten rehellinen mies voi olla."
"Ei, se ei ole unta, hyvä Annette," vastasi Dora, huolimatta kamreerin rouvan katseesta, sillä häntä ei miellyttänyt asian saama uusi käänne.
"Ei siis unta … todellisuutta, totta! Ah, antakaa minun syleillä teitä," sanoi Annette ja ojensi kätensä. "Voi, olen niin onnellinen, niin onnellinen… Nyt tulen terveeksi, nyt tulee kaikki hyväksi taas."
"Et saa väsyttää itseäsi, lapsi," lausui äiti huolestuneena. "Ole nyt hiljaa ja lepää, niin on tohtori määrännyt."
"Tohtori! Oi äiti! Hän ei tiedä, mikä sieluani on vaivannut, hänellä ei ollut mitään keinoa, hän ei tiedä, mitä sielun kielille on tapahtunut. Mistä johtuu, että ne tuottavat riitasointuja, sen voi ymmärtää; mutta miten ne virittävät itse itsensä uudelleen ja soivat tuoreina ja puhtaina, sitä ei ymmärrä kukaan."