Mistä nyt alkaisin?
Niin, tällä tavalla.
Tultuani tänne kävin kamreerin rouvaa tervehtimässä. Siellä on kaikki muuttunut, huone on myyty ja molemmilla naisilla, rouvalla ja lemmikilläsi, on ainoastaan kolme kamaria, yksi piika eikä yhtään palvelijaa.
Se mahtoi olla lemmon juttu, joka teki ne köyhäksi; vähävaraiselta siellä näytti, vaikka somalta ja mukavalta.
Annette on näköisensä — ei, ei aivan niin, hän on ihanampi kuin ennen. Tiedätkös, nyt ei minulla ollut rohkeutta hyväillä tuota tyttöä, sillä nyt minä häntä kunnioitan ja katson hänen ylen hyväksi olemaan minun leikkinukkenani. Niin ei ollut ennen mutta se oli, totta puhuen, hänen oma vikansa. Älä sitä pahaksu, sillä hän on nyt toinen ihminen, kokonaan toinen. Koettamatta millään lailla pitäytyä välimatkalla, joka on tapa, eikä suinkaan vähin, keimailemisen suuressa tieteessä, pitäytyin minä matkan päässä; se tahtoo sanoa, minä tunsin itsessäni ettei ole sovelias lörpötellä entisiä tyhmyyksiä hänelle, ja mahdat uskoa, minä puhuin vaan järkeä.
Mutta, veljeni — hän kantaa kihlasormusta ja on kihloissa — asessori
Svaningin kanssa.
Minä en ymmärrä ihmistä, Svaningia nimittäin, mitä hän huolii tytöstä sittekuin hänellä ei ole rahaa; sillä ei hän voi rakastaa niinkuin me toiset älyttömät ihmiset. Eikä hän näytä enemmän kuin Annettekaan pitävän mitään kiirutta, ja kun he kohtaavat toisiansa — hän tuli sinne minun siellä ollessani — ei taida huomata muuta kuin että he ovat helkkarin haitaksi toisillensa.
Minä olen varma ettei siitä tule mitään.
No, niin se tervehdys oli lopussa.
Neljäntoista päivän perästä olin minä taas siellä, sillä rouva pyysi minun tulemaan. Silloin istui siellä muuan sievä tyttö, joka esitettiin minulle mamseli Bernhardin nimellä. Iloinen ihminen, mutta ei enkeli, sellainen kuin sinun lemmittysi, entinen, piti sanomani. Tuo manseli rupesi yhtäkkiä puhumaan sinusta. Annette punastui.