"Hm, oi, niin! tämän muistan lapsuudestani asti," virkkoi hän, istuttuaan jo kauan äänettömänä jo katseltuaan seutua, jonka läpi hän monta vuotta sitten, jo silloin talvella, oli kulkenut. Hän tunsi uudelleen tuon kaukaisen vuoren, jonka kukkulalla oli nelikulmainen kallio: hän pelkäsi silloin, että se vyöryää ales laaksoon ja sulkee tien, hän ajatteli nytkin sellaista mahdollisuutta; mutta kallio oli siinä levännyt vuosisatoja ja tulee kenties olemaan monet ajat, kunnes ihmisteot kukistuvat soraksi ja pirstojensa alle peittävät unhotetut sukukunnat. Silloin kulkivat he yli järven; nyt lepäsi se sinisenä ja kiiltävänä metsäin välissä, kuin seinäkuvastin tummanviheriään marmoriin juotettuna; kirkko oli siellä jo ennenkin, mutta nyt oli saanut uuden katon ja tornin. Hän tunsi kaikki; senpätähden hän istuikin miettivänä.
Muutamia vähäisiä vahvoja Norrlannin hevosia seisoi valmiiksi satuloittuna, ja Annette istui yhden selkään.
"Kas niin, miten nyt käy Annette," kysyi hänen miehensä, antaissaan hevosen mennä ylöspäin ahdasta käytävää.
"Rakas Hjalmar, mikä minun on nimeni?"
"Anna, niin sinua sanotaan, vaimo kulta; minä en muistanut että olet muuttanut nimesi".
"Annaksi olen minä kastettu", sanoi hän, "ja sama niminen tahdon olla, minä tahdon tulla itse kaltaisekseni kuin mahdollista: ja se täytyy sinun myönnyttää, että Annette kuuluu jotenkin kamarineitsymäiseltä."
Matka meni onnellisesti ja illemmalla lähestyivät he Joutsenvettä.
"Olemmeko pian siellä?" kysyi nuori rouva satoja kertoja oppaalta, ja satoja kertoja hän vastasi:
"Heti paikalla, on vaan vähän matkaa, kivenheitto," ja niin edespäin.
Vihdoinkin nähtiin sininen paikka pilkistävän puitten välistä.