"Se ei ole kuitenkaan oikein, rakas Annette; heidän on tietäminen välimme ja sanominen ajatuksensa. Minä luulen heitä pettäväni, jos viivytän kauemmin."
"Ei, hyvä rakas Kustaa," kuiskasi tyttö, "älä sitä vielä nyt te'e … he voivat hyljätä meidän rukouksemme, ja miten sitten kävisi?"
Vaikk'ei Hjalmar hyväksynyt tätä salaperäistä naimisliittoa, suostui hän kuitenkin siihen, sillä hän näki miten äärettömästi Annette rakasti; Annetten jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen liikunto oli hänelle pyhä.
Annette ei ollut tutkinut sydämensä tilaa; mutta jos me, istuessaan muuanna iltana yksistään sohvalla, seuraamme hänen ajatusjuoksuansa, näemme sen laadun ja luonteen.
"Hjalmar tahtoo että kaikki tulisi tietyksi … oi! hän ei käsitä miten ihanaa on omistaa jotain verrattoman kallista, sitä kenenkään tietämättä."
"Paitsi sitä niin … paitsi sitä niin ovat pitkät kihlausajat kärsimättömiä; tullaan seura-elämään, koko maailma tietää että ollaan kihloissa; ollaan ikäänkuin pois sysätty heistä kaikista; ei olla rouva, ei istuta sohvalla, ei saa olla osallinen heidän viisaissa neuvoissansa eikä jonkun turvattoman olennon kaitsijana … mutta eipä olla tyttöjenkään piirissä sama kuin ennen … entinen luottamus on kadonnut, kateuskin on vaijennut, sillä kaikesta toivosta on luovuttu hänen suhteensa, jonka kanssa tuo raukka on kihlauksella yhdistynyt; ei olla kenenkään muun huomaavaisuuden esine kuin sen, jolle kapine on lahjoitettu … ollaan liikatavara, niinkuin sinne muutettu, ei kuulu sinne eikä kuulu kenellekään. Se on ikävää, tuskauttavaa!"
"Ei, juuri voittojen kulussa, kun puoli maailmaa lepää jalkain juuressa ja toinen puoli on kuolemaisillaan kateudesta … juuri kun seisotaan suuruutensa kukkulalla … ojennetaan kätensä onnelliselle, ja koko maailma on sanova: hän tuli onnelliseksi!
"Yhden voitolla on koko nuoruuden elämä loppuva — äkkinäinen kuolema saa tulla kukan elämälle; mutta kuihtua seura-elämästä, antaa voitto-aikakautensa kulua vuosia pitkällä hivutustaudilla, ennenkuin rouvana alkaa uutta loistavaa kulkua, se on tuskauttavaa … ei, ei!"
Sellainen oli hänen päättelynsä. Turhamielisyyden, tarpeen viimeisessä tuokiossa noukkia yleisön ihailemista säilytti hän itseänsä sillä edellyttämisellä, että rakkaus on sitä pyhempi, mitä enemmän se oli salattuna.
Tällainen väli oli kestänyt lähes vuoden, kun muuanna iltapäivänä vanhukset, Annette ja Hjalmar istuivat tavallisuuden mukaan seurusteluhuoneessa.