Sir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen, että hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän kiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen. Vanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut tilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen nähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa kanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut milloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä; hänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja vasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas auringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui hänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli Betlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen kiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin loisti siellä ystävällinen tähti.
Sir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää kirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin milloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä, vaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa raamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli itseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän osasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja auttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.
Tuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward muutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka säästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi talous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli hänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin suuri asia.
Kaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen kaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin hänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket kiikutteli polvillansa hyryellen "Rule Britanniaa" tahi jotakuta muuta englantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja jonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.
Talvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa; mutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä loihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat kolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä pu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot levittivät kukkavaippansa niityille.
Oli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja koko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa viheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis, kuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin ja ihana, iloiten auringon paisteessa.
Anna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata aurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä häirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa, pitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta kuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että "hänelle pistäisi päähän jotakin," niin kuin eukko lausui, jos ei pidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista synkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä taakse aurinko vaipui — taivas punotti ja vivahteli kullalta ja sinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli, jossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin kallioilta.
Silloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala vihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli ajattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen maalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle että sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko Laurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle, kevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin kallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti aikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui Annan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta hänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin alkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa lauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:
Siks' kiikun sitten aalloilla,
Kun hänen saan ma kuolleena,
herätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen keikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin, se oli Yrjö, joka huusi apua: "airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin aironi," huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata ruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.