Tuolla nuorella ylhäisellä herralla oli kauniit hienot kasvot, joissa näkyi hieno ylimyksellisen korskeuden juonne suun ympärillä; mutta siitä huolimatta oli hänen silmissänsä jotakin, hymyilevä ja vähän tirkistelevä luonne, joka ilmaisi iloista luontoa, ja kaikkea muuta paitsi ylpeyttä.
Jos olisi tahtonut ruveta vertailemaan toisiinsa noita kahta naista, jotka istuivat veneessä, toinen päivänvarjoineen ja hienoine juurihattuineen, toinen pienine ja valkeine, tanakoine käsineen soutaen, niin olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä näytti somemmalta.
Tuolla ylhäisellä naisella oli semmoinen yläilmainen hienous koko muodossaan, semmoinen henkinen miellyttäväisyys, joka usein kuvastuu sivistyneessä naisessa; silmät, suu, nenä ja kädet, kaikki olivat sitä laatua, että ne herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.
Tuo kaunis soutajatar sitä vastaan ei ollut hieno, mutta niin valkea ja punainen sekä niin perin rehellinen ja iloisen luontoinen, että hänestä täytyi jokaisen pitää yhtä paljon kuin tuosta ylhäisestäkin naisesta.
"Pysähdyttäkäähän vene!" käski ylhäinen herra, kun oli ennätetty keskelle järveä. "No, missäs on tupa? Tuolla niemellä oli ennen tupa."
"Sitä ei ole enää, armollinen herra, sillä sekä ukko Lauri että hänen eukkonsa ovat olleet kuolleena jo monta herran vuotta."
Vieras herra hymyili katkerasti.
"Ei täällä siis ole ketään?"
"Ei ketään enää semmoista, jolla olisi ääntä suussa, jos ei oteta lukuun jotakuta lintua ja koskea, joka kohisee vuodesta vuoteen."
Vene läheni maata aivan likeltä koskea.