"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa. Päivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana päivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen lampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun pesästänsä.
"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa kellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin päätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia ja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin ja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme edeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme koettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä otin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä. Päästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin toinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän päässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle tuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti eteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä kantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut ammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli mennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes ehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti tuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet olivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo oli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan otsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa, karhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin."
Kysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat maassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: "Kyliä! Ensiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä panin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat Vuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani myös tuopin."
Joku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi; "Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei juonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä."
Kokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja sitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä päihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin kylliksensä, että se tunnottomana on sidottu "käsistä ja jaloista," joten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on herännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.
Kysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni elävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut kotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin viikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun aikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri Bonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä kotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä juoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen luultiin uponneen heikkoon meren jäähän.
Muutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä mitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti makailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut eivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka huviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi sydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä karhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen hyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa mielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja haavoja.
Vaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä, joutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin tuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen kotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä karhua, koska häntä oli unessa varoitettu.
Hänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen karaistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla kunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli "oikeaa verta."
Hämeenlinnassa maaliskuussa 1884.