»Mitä kuuntelet, Tama?»
Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.
Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä verhoihin.
»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.
»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen — tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»
»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan vielä kuunnella sen ääntä.»
»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen — niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas minulle, mitä pelkäät?»
Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.
Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»
»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»