Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.
»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»
Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.
»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi», sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi nopeasti kädet silmilleen.
»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot ovat kuin unia — niin kovin ihania!»
Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:
»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka, miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan minä sinut erämaasta — valkeuteen!»
»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.
Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse. Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa, mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin, niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt. Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:
»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»