Taiteilijalle on ilmaisu ainoa muoto, millä hän edes voi kuvitella elämää. Se mikä on mykkää, on hänelle kuollutta. Mutta niin ei ollut Kristuksen laita. Laajalla ja ihmeellisellä mielikuvituksella, joka herättää meissä kunnioitusta, hän omisti valtakunnakseen koko sanattoman maailman, äänettömän kärsimyksen maailman, ja rupesi itse sen ulkonaiseksi puhe-elimeksi. Ne, joista olen puhunut, jotka ovat mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden vain Jumala kuulee, hän valitsi veljiksensä. Hän koetti olla sokeitten silmänä, kuurojen korvana, ja huutona niiden huulilla, joiden kieli oli kahlehdittu. Hän tahtoi olla niille lukemattomille, jotka eivät voineet saada ääntänsä kuuluville, pasuunana, jonka kautta he saattoivat huutaa taivaasen. Ja taiteilijaluonteellaan, jolle kärsimys ja suru olivat ilmaisumuotoja, joiden kautta hän saattoi toteuttaa kauneudenkäsitteensä, hän tunsi, ettei aatteella ollut mitään arvoa ennenkuin se oli muuttunut lihaksi ja vereksi ja saanut näkyvän muodon, ja siksi hän otti päällensä surun hahmon, ja sellaisena hän on lumonnut ja hallinnut taidetta suuremmalla voimalla kuin mikään kreikkalainen jumala on kyennyt tekemään.
Sillä kreikkalaiset jumalat huolimatta joustavien jäsentensä valkeasta ja punaisesta väristä, eivät todellisuudessa olleet sitä, miltä he näyttivät. Apollon kaareva otsa oli kuin auringon pyörä aamun sarastaessa kukkulan takaa, ja hänen jalkansa olivat kuin aamun siivet, mutta hän itse oli kohdellut julmasti Marsyasta ja oli tehnyt Nioben lapsettomaksi. Athenen silmien teräskilvet eivät tunteneet sääliä Arakhnea kohtaan; Heran komeus ja riikinkukot olivat hänen ainoa todellinen hienoutensa; ja itse jumalien isä oli liiaksi rakastanut maan tyttäriä. Kaksi syvintä hahmoa kreikkalaisessa mytologiassa olivat uskonnon alalla Demeter, maan jumalatar, joka ei kuulunut Olympon asujamiin, ja taiteen alalla Dionysos, kuolevaisen vaimon poika, jonka syntymähetki oli äidille muuttunut kuolemaksi.
Mutta alhaisimmasta ja yksinkertaisimmasta piiristänsä loi elämä itse olennon, joka oli paljoa ihmeellisempi kuin Proserpinan äiti tai Semelen poika. Puusepän työpajasta Natsaretista läksi henkilö, joka oli paljoa suurempi kaikkia niitä, joita jumalaistarut ja legendat ovat luoneet, olento, joka, ihmeellistä kyllä, oli määrätty ilmaisemaan maailmalle viinin salaperäistä tarkoitusta ja kedon liljojen todellista kauneutta tavalla, jota ei kukaan muu ole tehnyt, yhtä vähän Kithaironilla kuin Ennassakaan.
Jesaiaan sanat: "Hän oli kaikkein ylönkatsottava ja kaikkein halvin, kipua ja sairautta täynnä. Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen päällensä", oli hänen mielestään ollut ennustus hänestä itsestänsä, ja hänessä ennustus täyttyikin. Meidän ei pidä pelästyä sellaista lausetapaa. Jokainen yksityinen taideteos on ennustuksen täyttämistä: sillä jokainen taideteos on mielikuva, joka saa hahmon. Jokaisen inhimillisen olennon tulisi olla ennustuksen toteutus: sillä jokaisen inhimillisen olennon pitäisi toteuttaa jokin ihanne, joko Jumalan tai ihmisen mielen mukaan. Kristus löysi tyypin ja kiinsi sen, ja se unelma, jonka eräs virgilialainen runoilija uneksi joko Jerusalemissa tai Babylonissa, muuttui vuosisatojen kuluttua lihaksi ja vereksi hänen kauttansa, jota maailma "odotti".
Enimmin valitettavaa koko historian kulussa minun mielestäni on se, että Kristuksen oma renessansi, joka synnytti Chartresin tuomiokirkon, Arthur-runoston, Franciskus Assisilaisen elämän, Giotton taiteen ja Danten _Divina Comedia_n, ei saanut kehittyä omia ratojaan myöten, vaan että sen keskeytti ja pilasi ikävystyttävä klassillinen renessansi, joka antoi meille Petrarcan, Raphaelin freskot, Palladion rakennustaiteen, jäykän ranskalaisen murhenäytelmän, St. Paulin tuomiokirkon ja Popen runouden — ja kaiken sen, mikä tuli ulkoapäin, kuolleiden sääntöjen vaikutuksesta, eikä puhjennut esiin vaistomaisesti, taiteilijan sielusta. Mutta missä ikänä esiintyy romantinen suunta taiteessa, niin siellä tavataan aina jossakin muodossa Kristus tai Kristuksen henki. Hän esiintyy Romeossa ja Juliassa, Talvisessa tarinassa, provencelaisessa runoudessa, Coleridgen kertomuksessa Ancient Mariner, Keats'in runossa La Belle Dame sans merci ja Chattertonin ballaadissa Ballad of Charity.
Me saamme kiittää häntä mitä erilaisimmista asioista ja henkilöistä. Hugon romaani Les Miserables, Baudelairen Fleurs du Mal, se säälin sävy, joka on läpikäypänä venäläisissä novelleissa, Verlaine ja Verlainen runoelmat, Burne-Jones'in ja Morris'in ikkunamaalaukset, seinäpaperit ja 1400-luvun teokset ovat hänen omiaan yhtä hyvin kuin Giotton kellotapuli, Lancelot ja Guinevere, Tannhäuser, Michelangelon kiihkeät, romantiset marmoriteokset, suippokaariarkkitehtuuri ja rakkaus lapsiin ja kukkasiin — noilla molemmilla viimemainituilla ei ollut klassillisessa taiteessa paljon sijaa, tuskin sen vertaa, että olisivat voineet siinä kasvaa ja leikkiä; mutta kahdennestatoista vuosisadasta alkaen aina meidän päiviimme saakka ne ovat esiintyneet taiteessa eri muodoissa ja eri aikakausina, ilmaantuneet oikullisesti ja sattuman varassa niinkuin lapsilla ja kukkasilla on tapana tehdä. Sillä keväisin on minusta aina tuntunut ikäänkuin kukkaset olisivat olleet piilossa ja tulleet esiin auringon paisteesen vain siksi, että he pelkäsivät aikaihmisten väsyvän niiden hakemiseen ja jättävän sikseen niiden etsimisen; ja lapsen elämä vain huhtikuunpäivältä, jolloin narsissit saavat sekä sadetta että auringonpaistetta.
Mielikuvituksellisuuden rikkaus Kristuksen omassa luonteessa tekee hänet juuri romantiikan tykkiväksi keskustaksi. Runollisen draaman ja balladin ihmeelliset hahmot ovat toisten mielikuvituksen luomia, mutta Jeesus Natsaretilainen loi itsensä omasta mielikuvituksestaan. Jesaiaan huuto ei todellakaan vaikuttanut sen enempää hänen tuloonsa kuin satakielen laulu kuun nousuun — ei sen enempää, vaikkei ehkä vähempääkään. Yhtä paljon hän teki tyhjäksi ennustuksen kuin vahvisti sitä. Sillä joka kerta, kun jokin odotus täyttyi, oli toinen, joka pettyi. "Kaikessa kauneudessa", sanoo Bacon, "on aina tuntemattomia suhteita", ja niistä, jotka ovat hengestä syntyneet — se on, niistä, jotka samoinkuin hänkin ovat liikevoimia — sanoo Kristus, että he ovat kuin tuuli, joka "puhaltaa kussa hän tahtoo, etkä tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee." Senvuoksi hän taiteilijana on niin mieltäkiehtova. Hänellä on kaikki ne alkuaineet, jotka antavat väriä elämälle: salaperäisyyttä, uutuutta, paatosta, innostusta, hurmausta, rakkautta. Hän vetoo ihmisen tunteesen ja herättää sen tunnelman, jonka kautta yksin häntä voi ymmärtää.
Ja minua ilahuttaa ajatella, että jos hän on "kaikkeakäsittävä mielikuvitus", niin silloin maailmakin on luotu samasta aineesta. Minä sanoin _Dorian Gray_ssä, että maailman suuret synnit tapahtuvat aivoissa: mutta kaikki tapahtuukin aivoissa. Me tiedämme nyt, ettemme näe silmillä emmekä kuule korvilla. Ne ovat vain johtokanavia, jotka täysin tai puutteellisesti välittävät aistimuksia. Aivoissahan unikko punertaa, omena tuoksuu ja leivo laulaa.
Viime aikoina olen innokkaasti tutkinut neljää suorasanaista runoelmaa Kristuksesta. Jouluna minun onnistui saada käsiini kreikkalainen testamentti, ja joka aamu puhdistettuani koppini ja kiillotettuani tina-astiani, minä luen hiukan evankeliumeista, noin tusinan värssyjä sieltä-täältä. Siten on suloista aloittaa päivänsä. Jokaisen ihmisen, niidenkin, jotka viettävät vaihtelevaa ja levotonta elämää, tulisi tehdä samoin. Loppumattomat kertaamiset sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa ovat riistäneet evankeliumeilta niiden tuoreuden, alkuperäisyyden ja yksinkertaisen romantisen viehätyksen. Me kuulemme niitä luettavan aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja kaikki kertaaminen kuolettaa hengen. Kun lukee kreikkalaista tekstiä, niin tuntuu siltä kuin ahtaasta ja pimeästä talosta astuisi puutarhaan liljojen keskelle.
Lukiessani nautintoni tuli kahdenkertaiseksi, kun ajattelin, että meillä siinä luultavasti on edessämme se puhetapa, jota Kristus todellisuudessa käytti, hänen omat sanansa, ipsissima verba. Ennen aina luultiin, että Kristus puhui aramean kieltä. Sitä Renankin oletti. Mutta nyt me tiedämme, että galilealaiset talonpojat, samoinkuin irlantilainen kansa meidän päivinämme, olivat kaksikielisiä ja että kreikka oli tavallinen keskustelukieli Palestiinassa, niinkuin kaikkialla idässä. Minä en voinut koskaan sulattaa sitä ajatusta, että me tunsimme Kristuksen sanat vain käännöksen käännöksestä. Minua ilahduttaa se ajatus, että Charmides olisi ainakin kielen puolesta voinut kuunnella hänen puhettansa, ja Sokrates väitellä hänen kanssansa, ja Plato ymmärtää häntä; että hän todellakin sanoi: εγω ειμι ὁ ποιμην ὁ καλος — minä olen hyvä paimen; että kun hän ajatteli kukkasia kedolla ja sanoi, etteivät ne työtä tee eikä kehrää, hänen sanansa kuuluivat: καταμαθετε τα κρινα του αγρου πως αυξανει ου κοπια ουδε νηθει], ja että hänen viimeinen sanansa, kun hän lausui: "se on täytetty" kuului juuri niin kuin Pyhä Johannes sen meille kertoo: τετελεσται eikä sen enempää.