LUKU XVI.
Kylmä sade alkoi tihkua ja likaiset katulyhdyt loistivat aaveentapaisesti kostean sumun läpi. Huvipaikkoja juuri suljettiin ja hämäriä mies- ja naisolentoja seisoi ryhmissä niiden ulkopuolella. Muutamista kapakoista kajahti raakaa naurua. Toisissa juopuneet riitelivät ja huusivat.
Nojautuneena ajopelien selkänojaan, hattu niskassa, Dorian Gray tarkasteli suuren kaupungin likaisia häpeäpaikkoja, ja silloin-tällöin toisti itsekseen niitä sanoja, joita lordi Henry oli lausunut hänelle ensi päivänä heidän kohdatessaan toisensa: "Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla." Niin, siinä koko salaisuus olikin. Hän oli sitä useasti koettanut ja hän tahtoi sitä nytkin koettaa. Oli opiumiravintoloita, joissa saattoi ostaa unohdusta, ja muita kauheita pesiä, joissa saattoi vanhojen syntien muiston upottaa uusien syntien huumeesen.
Kuu riippui alhaalla taivaalla aivan kuin kellertävä kallo. Aika-ajoin ojensi suunnaton, muodoton pilvi pitkän käsivartensa sen yli ja peitti sen kokonaan. Lyhdyt harvenivat harvenemistaan, kadut kapenivat ja tulivat yhä synkemmiksi. Ajuri ajoi harhaan, ja sai palata puolen peninkulmaa takaisin. Höyryä nousi hevosesta sen loiskiessa vesilätäköissä. Ajoneuvojen sivuikkunoita peitti harmaa sumu.
"Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla!" Miten nuo sanat soivat hänen korvissansa! Hänen sielunsa, se oli kuoleman sairas. Voisivatko aistit sitä todellakin parantaa? Viatonta verta oli vuodatettu. Mikä sen voisi sovittaa? Ah! sellaista ei käynyt sovittaminen; mutta vaikka anteeksianto olikin mahdotonta, niin unohdus oli sittenkin jäljellä, ja hän oli päättänyt unohtaa, hävittää sen perinpohjin, musertaa sen kuin kyykäärmeen, joka on pistänyt jalkaan. Niin todellakin, mikä oikeus Basililla oli ollut puhua hänelle sillä tavalla kuin hän oli puhunut? Kuka oli käskenyt häntä tuomitsemaan toisia? Hän oli sanonut hänelle hirveitä asioita, joita oli mahdoton sietää.
Ajoneuvot hytkyivät yhä eteenpäin, joka askeleelta yhä hitaammin, niin ainakin hänestä tuntui. Hän laski ikkunan alas ja käski miehen ajaa nopeammin. Hirveä opiumin nälkä alkoi häntä kalvaa. Hänen kurkkuaan poltti ja hänen hienot kätensä puristuivat hermostuneesti. Hän löi kuin hullu kepillään hevosta. Ajuri nauroi ja iski piiskallansa. Dorian naurahti myös ja mies vaikeni.
Matka tuntui loppumattomalta ja kadut näyttivät ikäänkuin mustalta monimutkaiselta hämähäkinverkolta. Yksitoikkoisuus kävi sietämättömäksi, ja kun sumu yhä vain sakeni, niin häntä alkoi peloittaa.
Sitten he kulkivat yksinäisten tiilitehtaiden ohi. Siellä sumu oli kevyempää, ja hän saattoi eroittaa niiden omituiset pullonmuotoiset uunit, joista liekehti oransivärisiä, viuhkanmuotoisia kiellekkeitä. Koira haukkui heitä, ja kaukaa pimeydestä kuului liitelevän lokin ääni. Hevonen kompastui raiteesen, säikähtyi ja alkoi nelistää.
Hetken kuluttua savitie jäi heidän taakseen ja ajoneuvot ratisivat jälleen huonosti kivetyillä kaduilla. Useimmat ikkunat olivat pimeät, silloin-tällöin vain näkyi ihmeellisiä varjokuvia valaistuja ikkunaverhoja vasten. Hän katseli niitä uteliaasti. Ne liikkuivat kuin jättiläisnuket, ja liikuttivat käsiään kuin elävät olennot. Hän vihasi niitä. Hän tunsi raivoa sydämessään. Kun he kääntyivät kadun kulmauksesta, niin joku nainen huusi heille jotakin avonaisesta ovesta, ja kaksi miestä juoksi heidän jälkeensä noin sadan metrin verran. Ajuri uhkasi heitä piiskallansa.
Sanotaan että intohimot saattavat ajatukset kiertämään kehässä. Ja varmaa on että Dorian Grayn rikkipurrut huulet uudistivat kiusallisen yksitoikkoisesti noita sanoja sielusta ja aisteista, kunnes ne hänen mielestään sattuvasti ilmaisivat hänen oman mielentilansa, samalla kuin ne, vaatien itselleen järjen hyväksymistä, puolustivat intohimoja, joiden vallassa hän ilman tuollaista puolustustakin olisi ollut. Tuo yksi ainoa ajatus hiipi hänen aivoissansa solusta soluun; ja hurja elämisen himo, kauhistuttavin kaikista inhimillisistä haluista, kiihoitti jokaista hänen hermoansa. Rumuus, jota hän ennen oli vihannut, sen vuoksi että se teki kaikki niin todelliseksi, muuttui nyt samasta syystä hänelle rakkaaksi. Rumuus yksin oli todellista. Raaka rähinä, inhottavat pesät, hillittömän elämän hurja voima, hylkiöiden ja varkaiden pahuus, kaikki tuo oli todellisempaa voimakkaan, elävän vaikutuksensa vuoksi kuin kaikki taiteen suloiset muodot ja laulun uneksivat varjot. Niitä juuri hän tarvitsi voidakseen unohtaa. Kolmessa päivässä hän olisi vapaa.