Dorian säpsähti ja katseli luonnottomia olentoja ympärillään, jotka makasivat eriskummallisissa asennoissa repaleisilla patjoilla. Vääristyneet jäsenet, ammottavat suut ja jäykät, loistottomat silmät lumosivat hänet. Hän tiesi, missä ihmeellisissä taivaissa he nyt kituivat ja missä synkissä helveteissä uusien nautintojen salaisuudet heille selvisivät. Heidän tilansa oli parempi kuin hänen omansa. Ajatus oli kahlehtinut hänet. Muisto, ikäänkuin jokin kauhea tauti, syövytti hänen sydäntänsä. Vähä-väliä hän oli näkevinään Basil Hallwardin silmät, jotka tarkastelivat häntä. Mutta tänne hän ei sittenkään voinut jäädä. Adrian Singletonin läsnäolo häiritsi häntä. Hän tahtoi olla sellaisessa paikassa, missä ei kukaan tiennyt kuka hän oli. Hän tahtoi paeta omaa itseään.
"Minä menen toiseen paikkaan", hän sanoi hetken kuluttua.
"Varviinko?"
"Niin."
"Villikissa on varmaan siellä. He eivät huoli hänestä enää tänne."
Dorian ravisti olkapäitään. "Minä olen kyllästynyt rakastuneihin naisiin. Naiset, jotka vihaavat meitä, ovat paljoa hauskemmat. Sitä paitsi olo siellä on parempi."
"Jokseenkin yhtä hyvä."
"Minä pidän siitä enemmän. Juokaamme jotakin. Minun pitää saada jotakin suuhuni."
"Minä en halua mitään", sanoi nuorukainen.
"Tule pois vain."