"Vannotko sen?"
"Vannon", kuului kuin kovaääninen kaiku hänen ohuitten huuliensa lomasta. "Mutta älä anna minua ilmi", hän sähisi; "minä pelkään häntä. Anna minulle hiukan rahaa yösijaa varten."
James Vane raastoi itsensä kiroten hänestä irti ja hyökkäsi kadun kulmaan, mutta Dorian Gray oli jo kadonnut. Kun hän katsoi taaksensa, niin nainenkin oli hävinnyt.
LUKU XVII.
Viikkoa myöhemmin Dorian Gray istui Selby Royalin kasvihuoneessa jutellen kauniin herttuatar Monmouthin kanssa, joka, samoinkuin hänen kuusikymmenvuotias, elähtänyt miehensä, oli Dorianin vieraana. Oli juuri teen aika, ja suuresta pöytälampusta virtasi pitsivarjostimen läpi himmeää valoa, valaisten hienoja kiinalaisia porsliinikuppeja ja taiteellisesti taottua hopeaserviisiä, joiden ääressä herttuatar emännöitsi. Hänen valkeat kätensä liikkuivat sulavasti kuppien keskellä, ja hänen täyteläiset, punaiset huulensa hymyilivät sille, mitä Dorian oli kuiskannut hänen korvaansa. Lordi Henry loikoili silkkipäällyksisessä korituolissa ja katseli heitä. Persikan värisellä sohvalla istui lady Narborough ja oli kuuntelevinansa herttuan kertomusta viimeisestä brasilialaisesta kovakuoriaisesta, jolla hän oli rikastuttanut hyönteiskokoelmaansa. Kolme nuorta miestä hienoissa iltapuvuissa tarjosi leivoksia naisille. Seuraan kuului kaksitoista henkeä ja uusia vieraita odotettiin seuraavana päivänä.
"Mitä te kaksi juttelette?" sanoi lordi Henry astuen pöydän ääreen ja laskien kupin kädestään. "Dorian on kai kertonut minun uudestikastamistuumastani, Gladys. Se on loistava ajatus."
"Mutta minä en halua tulla uudestaan kastetuksi, Harry", vastasi herttuatar katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. "Minä olen aivan tyytyväinen nimeeni, ja minä luulen että mr. Gray on myöskin tyytyväinen."
"Rakas Gladys, minä en halua muuttaa kumpaistakaan mistään hinnasta. Molemmat ovat täydellisiä. Minä ajattelin pääasiallisesti kukkia. Eilen minä taitoin orkidean napinläpeäni varten. Se oli ihana täplikäs kukka, yhtä kiihoittava kuin seitsemän kuolemansyntiä. Ajattelemattomana hetkenä minä kysyin puutarhurilta, mikä sen nimi oli. Hän sanoi, että se oli hieno Robinsoniana-laji, tai jotakin muuta yhtä kauheaa. Surullinen tosiasia on se, että me emme enää kykene antamaan esineille kauniita nimiä. Nimi on pääasia. Minä en koskaan väittele teoilla. Minä väittelen vain sanoilla. Siitä syystä minä vihaan alhaista realismia kirjallisuudessa. Se mies, joka nimittää lapiota lapioksi, olisi tuomittava itse käyttämään lapiota. Mihinkään muuhun hän ei kelpaa."
"Miten me sitten nimittäisimme teitä, Harry?" kysyi herttuatar.
"Hänen nimensä on Paradoksiprinssi", sanoi Dorian.