Kynä putosi Dorian Grayn kädestä ja tuntui ikäänkuin sydän äkkiä olisi lakannut tykyttämästä. "Merimieskö?" hän huudahti. "Sanotteko merimies?"
"Niin, herra. Hän näyttää aivan merimieheltä; molemmat käsivarret ovat tatueeratut ja muuta sellaista."
"Eikö ole löydetty mitään hänen yltänsä?" sanoi Dorian kumartuen eteenpäin ja katsellen miestä silmät selällään. "Jotakin josta voisi saada selkoa hänen nimestänsä?"
"Hiukan rahaa, herra — ei paljon, ja kuusilaukauksisen revolverin. Nimeä ei ollut missään. Hän näytti kunnon mieheltä, vaikka hiukan ränstyneeltä. Me luulemme, että hän oli merimies."
Dorian hypähti pystyyn. Mieletön toivo valtasi hänet. Hän tarttui siihen kiihkeästi kiinni. "Missä on miehen ruumis?" hän huudahti. "Pian! Minä tahdon sen heti nähdä."
"Se on tyhjässä tallissa Home Farmissa, herra. Väki ei halua pitää sellaista huoneissansa. He sanovat että ruumis tuo onnettomuutta mukanansa."
"Home Farmissa! Lähtekää sinne heti ja odottakaa siellä minua. Sanokaa tallirengille että hän tuo heti hevoseni. Ei. Ei tarvitse. Minä menen talliin itse. Siten voitan aikaa."
Vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua Dorian Gray ajaa nelisti pitkin lehtikujaa niin nopeasti kuin hevonen saattoi juosta. Puut suhahtivat hänen ohitsensa ikäänkuin peikkojen saatto, ja kauhistuttavat varjot laskeutuivat hänen tiellensä. Hevonen pillastui äkkiä nähdessään valkean portinpylvään ja oli heittää Dorianin maahan. Hän läimähytti sitä piiskallansa. Eläin kiiti pimeän ilman läpi kuin nuoli. Kivet kimpoilivat sen jaloissa.
Vihdoin hän saapui Home Farmiin. Kaksi miestä vihelteli pihalla. Hän hyppäsi alas satulasta ja heitti ohjakset toiselle. Perimäisestä tallista loisti tulta. Hän arvasi ruumiin olevan siellä ja kiiruhti ovelle, tarttuen lukkoon.
Siihen hän pysähtyi hetkeksi. Hän tunsi ratkaisun hetken olevan lähellä, joko hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Sitten hän raastoi oven auki ja astui sisään.