"Minä sanoisin, rakas ystävä, että sinä yrittäisit olla huvittava tavalla, joka ei sinulle sovi. Rikos on aina alhaista, samoinkuin kaikki alhaisuus on rikosta. Sinä, Dorian, et voisi tehdä murhaa. Olen pahoillani, jos sanoillani loukkaan turhamaisuuttasi, mutta minä vakuutan sinulle, että se on totta. Rikos kuuluu kokonaan alhaisempiin luokkiin. Minä en moiti heitä yhtään. Luullakseni rikos merkitsee heille samaa kuin taide meille, se on vain keino, jonka avulla voi hankkia itselleen tavattomampaa mielenkiihoitusta."
"Keino, jonka avulla voi hankkia mielenkiihoitusta? Luuletko, että mies, joka kerran on tehnyt murhan, voisi tehdä sen toistamiseen? Älä koeta väittää sitä minulle."
"Ah! kaikki voi muuttua nautinnoksi, jos sitä tekee kylliksi usein", huudahti lordi Henry nauraen. "Se on yksi elämän tärkeimpiä salaisuuksia. Mutta minä luulisin kuitenkin, että murha aina on erehdystä. Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, josta ei voisi keskustella päivällisen jälkeen. Mutta jättäkäämme Basil parka. Tahtoisin mielelläni uskoa, että häntä on kohdannut niin romantinen loppu, kuin mitä sinä oletat; mutta minä en voi. Minun luullakseni hän on pudonnut omnibussista Seine virtaan ja ajuri on keksinyt koko jutun. Niin, minä luulen todellakin, että se on ollut hänen loppunsa. Minä näen hänen makaavan selällään likaisenvihreässä vedessä, raskaat proomut kulkevat hänen ylitsensä ja pitkää meriruohoa on takertunut hänen hiuksiinsa. Tiedätkös, minä en luule, että hän enää olisi saanut hyvää työtä käsistään. Kymmenenä viime vuonna hänen taiteensa oli mennyt koko lailla alaspäin."
Dorian huokasi ja lordi Henry astui huoneen yli ja alkoi silitellä harvinaisen, javalaisen papukaijan päätä. Se oli suuri, harmaasulkainen lintu, jonka rinta ja pyrstö olivat ruusunpunaiset, ja joka keinui bambupuikon varassa. Kun hänen kapeat sormensa koskettelivat sitä, niin se kätki mustat, lasimaiset silmänsä valkoisten, ryppyisten luomien alle ja alkoi vaappua edes-takaisin.
"Niin", jatkoi lordi Henry kääntyen ympäri ja vetäen nenäliinan taskustaan; "hänen taiteensa meni alaspäin. Se oli ikäänkuin kadottanut jotakin. Se oli kadottanut ihanteensa. Kun kiihkeä ystävyys sinun ja hänen välillään loppui, niin hänkään ei ollut enää suuri taiteilija. Mikä teidät oikeastaan eroitti? Luultavasti sinä väsyit häneen. Siinä tapauksessa hän ei koskaan voinut antaa sinulle anteeksi. Se on kaikkien ikävien miesten tapa. Kuulehan, minne se mainio muotokuva on joutunut, jonka hän sinusta maalasi? En luullakseni ole koskaan nähnyt sitä sen jälkeen kuin se valmistui. Ah! sehän on totta, sinä sanoit vuosia sitten lähettäneesi sen Selbyhyn ja että se hävisi tai varastettiin tiellä. Etkö saanut sitä koskaan takaisin? Mikä vahinko! Se oli todellakin mestariteos. Muistan että olisin tahtonut ostaa sen. Jospa todellakin olisin sen tehnyt. Se kuului Basilin parhaasen aikaan. Sen jälkeen hänen työssään ilmeni kummallinen sekoitus huonoa tekniikkaa ja hyviä aiheita, jotka aina oikeuttavat miehen nimittämään itseään englantilaisen taiteen edustajaksi. Ilmoititko sinä siitä lehdissä? Kyllä sinun olisi pitänyt."
"En muista", sanoi Dorian. "Luultavasti minä ilmoitin. Mutta minä en koskaan pitänyt siitä. Olen pahoillani että istuin mallina. Yksin sen muistokin on minulle kiusallinen. Miksi sinä puhut siitä? Se muistuttaa minun mieleeni seuraavat säkeet — 'Hamletista' ne luullakseni ovat — miten ne nyt kuuluivatkaan? —
"Kuin kuva surun, muoto murehen, kuin kasvot, joist' on sydän poissa.
"Niin sellainen se juuri oli."
Lordi Henry nauroi. "Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä," hän vastasi vaipuen nojatuoliin.
Dorian Gray pudisti päätään ja soitti pari vienoa akordia. "Kuin kuva surun, muoto murehen", — hän toisti, "kuin kasvot, joist' on sydän poissa."