"Minä luotan sinuun."
"Minä toivoisin, että voisin itse luottaa itseeni", sanoi lordi Henry nauraen. "Tulkaa, mr. Gray, minun vaununi odottavat ulkopuolella ja minä voin saattaa teidät ensin kotiin. Hyvästi, Basil. Tämä iltapuoli on ollut hyvin hauska."
Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, niin maalari heittäytyi sohvalle ja hänen kasvoillensa kohosi kärsivä ilme.
LUKU III.
Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi. Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa, sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies, jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa, joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa hänen ennakkoluulojansa vastaan.
Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.
"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."
"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin jotakin."
"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on pääasia maailmassa."
"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George, enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan turhanpäiväisiä."