"Erääseen näyttelijättäreen", sanoi Dorian Gray punastuen.
Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on liian tavallinen alku."
"Et sanoisi sitä, jos näkisit hänet, Harry."
"Kuka hän on?"
"Hänen nimensä on Sibyl Vane."
"En ole koskaan kuullut hänestä."
"Ei kukaan tunnekkaan häntä. Mutta kerran vielä hän tulee tunnetuksi.
Hän on nero."
"Rakas ystävä, ei kukaan nainen ole nero. Naiset ovat vain kauniita. Ei heillä ole koskaan mitään sanottavaa, mutta he sanovat sen niin ihastuttavalla tavalla. Naiset edustavat aineen voittoa järjen yli, samoinkuin miehet järjen voittoa siveyden yli."
"Harry, kuinka sinä voit tuolla tavalla?"
"Rakas Dorian, se on aivan totta. Minä parasta aikaa analyseeraan naista, jotta täytyyhän minun se tietää. Aine ei ole niin monimutkainen kuin minä luulin. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa vain kahta lajia naisia, rumia ja maalattuja. Rumat naiset ovat hyvin hyödyllisiä. Jos tahdot saavuttaa hyvän maineen, niin sinun ei tarvitse muuta kuin mennä heidän kanssaan päivällistä syömään. Tuo toinen laji naisia on hurmaava. Mutta heillä on yksi vika kuitenkin. He maalaavat itseään näyttääkseen nuorilta. Meidän esi-äitimme maalasivat itseään voidakseen keskustella loistavasti. Punaväri ja sukkeluus kävivät tavallisesti käsikädessä. Tuo aika on ollut ja mennyt. Niin kauan kuin nainen voi näyttää tytärtään kymmentä vuotta nuoremmalta, on hän täysin tyytyväinen. Mitä keskusteluun tulee, niin Lontoossa on vain viisi naista, joiden kanssa maksaa vaivaa jutella, ja kaksi niistä ei voi esiintyä siivossa seurassa. Vaan kerroppa minulle kuitenkin tuosta nerosta. Kauanko olet tuntenut hänet?"