"No niin, minä jouduin hirveään, pieneen yksityisaitioon ja nenäni edessä oli aistiton esirippu. Minä tarkastelin salia aition verhojen takaa. Se oli surkea laitos, täynnä lemmen jumalia ja runsaudensarvia, aivan kuin jokin kolmannen luokan hääkakku. Galleria ja takapermanto olivat täpösen täynnä, mutta sitä vastoin parhaat paikat perällä olivat tyhjät ja tuskin ainoatakaan henkeä etuparvella. Naiset tarjoilivat appelsiinejä ja sokerijuomaa, ja kaikkialta kuului pähkinöiden puremista."
"Siellä lienee ollut samantapaista kuin englantilaisen draaman kukoistusaikana."
"Aivan sellaista, luullakseni, ja hyvin tuskastuttavaa. Minä aloin jo tuumia mitä minun pitäisi tehdä, kun silmäni osuivat ohjelmaan. Mitä sinä luulet että siellä näyteltiin, Harry?"
"Varmaan 'Hullu poika eli Mykkä vaikka viaton' kappaletta. Meidän esi-isämme olivat ihastuneet senkaltaisiin kappaleihin, jollen erehdy. Mitä kauemmin minä elän, Dorian, sitä selvemmin minä huomaan, että se mikä oli hyvää meidän esi-isillemme, se ei ole hyvää meille. Taiteessa, samoin kuin politiikassa les grandpères ont toujours tort." [Iso-isät ovat aina väärässä.]
"Mutta tämä kappale oli kylliksi hyvä meillekin, Harry. He näyttelivät 'Romeota ja Juliaa'. Minun täytyy myöntää että minua harmitti, kun huomasin Shakespearea näyteltävän tuollaisessa pesässä. Mutta samalla se minua jollakin tavalla huvittikin. Joka tapauksessa minä päätin odottaa ensimäistä näytöstä. Orkesteri oli hirvittävä. Sitä johti nuori juutalainen, joka istui kurjan pianon ääressä, ja yksin jo sekin oli karkoittaa minut pois. Mutta vihdoin esirippu kohosi ja näytäntö alkoi. Romeota näytteli lihava, vanhemmanpuolinen herra, jonka kulmakarvat olivat korkilla noetut. Hän puhui hyvin traagillisella, aivan sortuneella äänellä ja hänen vartalonsa oli kuin oluttynnyri. Mercutio oli yhtä huono. Hänen osaansa näytteli koomiko, joka vähä-väliä pisti omiaan väliin ja oli erinomaisissa väleissä takapermannon yleisön kanssa. He olivat molemmat yhtä kehnot kuin itse näyttämöllepanokin, joka näytti olevan markkinapaikalta kotoisin. Mutta Julia! Harry, kuvaile mielessäsi tyttöä, joka on tuskin seitsentoistavuotias, tuollaisia pieniä kukkamaisia kasvoja, pientä kreikkalaista päätä, jota ympäröi tumman-ruskeat palmikot, silmiä, joiden tummansinisestä syvyydestä intohimo läikehtii, ja huulia, jotka punoittavat kuin ruusun lehdet. Hän oli suloisin olento mitä ikänä olen nähnyt. Sinä sanoit kerran, ettei paatos tee sinuun mitään vaikutusta, mutta että kauneus, vain pelkkä kauneus saattoi nostaa kyyneleet silmiisi. Minä sanon sinulle, Harry, minun oli vaikea nähdä tuota tyttöä kyynelsumulta, joka kohosi silmieni eteen. Ja hänen äänensä — en ole koskaan sellaista ääntä kuullut. Aluksi se oli hyvin hiljainen, täynnä syvää, pehmeää sointua, joka siveli korvia. Sitten se hiukan kohosi ja soi kuin huilun tai kaukaisen ooboen ääni. Puutarhakohtauksessa oli samaa väräjävää kiihkoa, kuin satakielen laulussa juuri ennen aamun sarastusta. Ja myöhemmin siinä hetkittäin oli viulun hurjaa intohimoa. Sinä tiedät miten ääni voi kiihoittaa mieltä. Sinun ja Sibyl Vanen ääntä en voisi koskaan unohtaa. Sulkiessani silmänikin minä ne kuulen, ja kumpaisellakin on eri sävynsä. En tiedä, kumpaako minun tulee seurata. Miksi en rakastaisi häntä? Harry, minä rakastan häntä. Hän on minulle kaikki kaikessa. Joka ilta minä käyn häntä katsomassa. Milloin hän on Rosalinda, milloin Imogen. Olen nähnyt hänen kuolevan synkässä italialaisessa haudassa, imien myrkkyä rakastettunsa huulilta. Olen seurannut häntä halki Ardenin metsien, joissa hän harhaili somana poikana, housut ja takki yllä ja lakki päässä. Hän on astunut mielipuolena rikoksellisen kuninkaan eteen, antanut hänen kantaa katumuksen taakkaa ja maistaa katkeria yrttejä. Hän on ollut viaton ja kateuden mustat kourat ovat kuristaneet hänen hienoa kurkkuansa. Olen nähnyt hänet kaikenikäisenä ja kaikissa puvuissa. Tavalliset naiset eivät koskaan vetoa mielikuvitukseemme. He eivät koskaan voi kohota ympäristönsä yli. Ei mikään valo voi muuttaa heitä. On yhtä helppoa tuntea heidän sielujaan kuin heidän hattujaan. Niiden perille voi aina päästä. Ei niissä piile minkäänlaista salaperäisyyttä. He rakastavat aamulla Hyde Parkissa ja juttelevat teepöydän ääressä iltapuolella. Heillä on stereotyypinen hymyilynsä ja hieno käytöksensä. He ovat aivan läpinäkyviä. Mutta näyttelijä! Kuinka erilainen näyttelijä voi olla! Harry! Miksi sinä et sanonut minulle että näyttelijä on ainoa, jota maksaa vaivaa rakastaa?"
"Sentähden että olen rakastanut niin monta näyttelijää, Dorian."
"Niin, hirveitä olentoja, joiden hiukset ovat värjätyt ja kasvot maalatut."
"Älä tuomitse värjättyjä hiuksia ja maalattuja kasvoja. Joskus ne voivat olla hyvinkin hurmaavia", sanoi lordi Henry.
"Olen pahoillani että puhuin sinulle Sibyl Vanestä."
"Sinä et olisi voinut olla puhumatta, Dorian. Niinkauan kuin elät, sinä kerrot minulle kaikki mitä sinä teet."