"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä. Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa. Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa, mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"
"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä, missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me tapaamme toisemme — joskus sattumalta me kohtaamme toisemme, syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo — niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs — paljoa taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän; mutta hän vain nauraa minulle."
"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi. Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä, etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain teeskenneltyä."
"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.
Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.
"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."
"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.
"Sen sinä tiedät varsin hyvin."
"En minä tiedä, Henry."
"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."