"Vieläpähän mitä", vastasi Nadler, "katsokaapa minua: ymmärränkö minä mitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee ainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin."
Antero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös koko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.
"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan Hauensteinissa", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat ravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden tuttavansa käteen hyvästijätöksi:
"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?"
"Jos voin, niin vallan mielelläni."
"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin hyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan, ja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani."
"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata", sanoi pfalzilainen, "teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne."
Antero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui ravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada majan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän päätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä yösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin hän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.
Iloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja kilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti karttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa uskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän miellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta maanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero vihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.
"Minä toivon", sanoi jälkimmäinen, "ettemme viimeistä kertaa tänään ole nähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!"