Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.
Myös alkoivat he uuden laulun:
"Puiden tuoksu, juoksu purojen
Oi ihanaa, mi laulu lintujen!
Mi iloinen ja riemuinen
Ja viini, mi juoma herttainen."
Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden jokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.
Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat huomasivat sivulla makaavan Anteron.
"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."
"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön hän, mitä haluaa, — kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."
"Kuitenkin lausut totuuden, Ruppert", otti Antero sanoakseen. "Sinä vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi, ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi rakastaa."
"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja alkaa: 'Ja kirjoitettu on —' ... hahaha!"
Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.