Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi värähtävällä äänellä:
"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua epätietoisuuteen."
"No hyvä, Antero", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, "saat tietää kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin joutohetki lähestyy."
Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...
Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä. Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti ikäänkuin lähenevän.
Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista, virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi — maallisen katoovaisuuden kuva — peittää.
Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa todellisuuden "totista sanaa ajallansa."
Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi kertoa ystävällensä. Hän kertoi:
"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut. Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani, ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata. Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä, jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."
Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.