"Hm — kuitenkin", arveli Flurenbauer, "kuinka otaksutaan. Ellen silloin olisi ollut niin — sai — saituri, vaan oikeaan pyyntöösi suostunut, niin et olisi tullut haudatuksi ja maatilani olisi paremmin hoidettu. Sitä paitsi olen siitä jo rangaistukseni saanut, kun minun sinun poissa ollessasi on pitänyt muuttaa viisi palvelijata, jotka kaikki minua ovat varastaneet, että kukkaroni kovin on kuihtunut. Vaan nyt se ei enää ole tyhjä ja osoittaakseni sinulle iloa palautumisestasi kutsun sinut ja omaisesi tänä iltana luokseni ottamaan lasin hyvää — haha — sä tiedät sen jo."
Hän nauroi ja muut yhtyivät siihen.
Äiti Refi on ainoa, joka ei voinut seurata kutsumusta, sillä hän oli matkasta väsyneenä. Antero saattoi hänen kotio ja lähti sitten Flurenbauerin luo. Pöydän päästä kaikui iloiset äänet häntä vastaan ja viinikulta pisaroi ja kuohui jo laseissa, eikä sitä säästettykään, Anteron menestykseksi juotaissa...
Vuosia on jo kulunut siitä. Vaan Dossenbachin kylä on nytkin vielä olemassa ja siihen vielä Dinkelbergikin. Äiti Refi on jo aikoja maannut haudassa; Antero, Ruppert ja ystävä Nadler iloitsevat elämällensä ja ovat tulleet kelpo talonpojiksi. Itsekukin heistä hoitaa omaa maatilaansa; Ruppert on sitä paitse ihanan viinimäen omistajana. Hänen kellarissansa on jaloa viiniä; kuitenkin hän nauttii sitä ainoastaan sunnuntaisin, Jumalanpalveluksen jälkeen, iloitaksensa elämällensä.
Ken enemmän hänestä tahtoo kuulla, hän matkustakoon Dossenbachiin ja kysyköön "Antero Dinkelbergiläistä", — siellä hän on saava selityksen ja lasin hyvää viiniä, sillä Anterollakin on veljensä hyvästä tahdosta jaloa viiniä kellarissansa, — ja siihen lisäksi Nadler.