"No?" kysyi keisari odottaen, kun Ilia kertomuksessaan teki pienen pysähdyksen.
"No niin, Sire", lisäsi vanha taatto äänellä, josta ei tiennyt, josko hän iloitsi tai itki, "Iivana poikaa, — niin on nuoren ystäväni nimi, — on ruhtinas hyvin pahoin kohdellut."
Ilia kertoi nyt tsaarille, joka tarkkaan kuunteli hänen sanojaan, vaihteen Iivanan elämässä ja lopetti seuraavilla sanoilla:
"Hyvä herra Jerupkow ei ole jättänyt mitään koettelematta, jolla hän voisi lieventää nuorukaisraukan kohtaloa, mutta enon hirmuvalta ei tunne rajoja, ja hän pysyy päätöksessään, varsinkin kun hän tietää, että hän siten kovimmin pahoittaa lempeätä sisarensa poikaa, joka tahtoo lakkauttaa talonpoikiensa maa-orjuuden. Jos siis kukaan maan päällä voi auttaa tuota hyvää Iivanaa, niin on se ainoastaan minun armollisin keisarini. Suositellakseni tuota poikaparkaa Teidän korkeaan armoonne, olen ollut pakoitettu tulemaan tänne ja ottamaan rohkeuden pyytää päästä teidän puheellenne."
Tsaari oli taas istahtanut nojatuoliin ja luonut katseensa miettiväisenä lattiaan.
"Kuinka voipi ihmisten suhteen erehtyä!" sanoi hän puoliääneen. "Tämä ruhtinas Shestokow näytti minusta jalomieliseltä ritarilta, joka rikkauksiansa käytti huojentaaksensa kurjuutta maailmassa. Minä tiedän että hän jalomielisellä tavalla on auttanut köyhiä aatelismiehiä vaatimattakaan heiltä lainojansa takaisin."
"Köyhiä aatelismiehiä, Sire", vastasi Ilia vilpittömällä, avonaisella tavallaan, "sen minä kyllä uskon. Ensiksi hän sen tekee aatelisen veren takia, joka virtaa näittenkin köyhien aatelismiesten suonissa, ja toiseksi koska hän tietää että hänen jalomielisyytensä tulee tunnetuksi ylhäisemmissä piireissä. Maa-orjan sitä vastoin, viheliäisen kurjan talonpoikaisen sieluparan hän voisi nähdä nälkään kuolevan jalkojensa juureen, eikä kumminkaan pitäisi itseänsä velvoitettuna tuolle raukalle ojentamaan edes leipäpalaakaan. Luonnollista", lausui vanha taatto purskahtaen pilkalliseen nauruun, "sellainenhan teko ei pääse meidän keisarillisen herramme korviin, — hahaha, — ja perintönä kulkevan ihmisen kanssa ei tarvitse paljon kursastella."
"Se kovuus, jolla ruhtinas vaati sinun nuoren ystäväsi isältä hänelle lainatun säkin ohria takaisin, todistaa kyllä sinun väitteesi oikeuden", lausui tsaari vitkaan ja matalalla äänellä. "Luottamuksestasi, hyvä vanha Iliani, kiitän, mutta" — lisäsi hän siihen huokaellen, — "sinä luulet keisariasi mahtavammaksi kuin hän onkaan. Minä en saisi tämän Iivanan hyväksi paljonkaan aikaan, vaikka kutsuisinkin ruhtinaan luokseni ja puhuisin hänen omalletunnolleen, sillä hän pysyisi lujana oman oikeutensa perustalla ja luultavasti hän siirtyisi minun vihollisteni puolueesen, jolle ei mikään juoni ole liian halpa, niin pian kun tulee kysymykseen vastustaa minun mieli-aatettani, maaorjuuden lakkauttamista."
Ilia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen keisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan, veitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen hymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:
"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni mieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden", sanoi hän levollisena, "sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo ylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä näytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen näennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka päivä tuo keisarillensa näkyviin?"