*Anna aega ehtidessa!
Kaua ehib se isata,
Kaua ehib se emata;
Ei ole eite ehtimassa
Vanemad valmistamassa,
Küla eided ehitavad,
Vanad naised valmistavad,
Küla annab külma nõuu,
Rahvas raudessa südame.
Suometar:
Anna aikoa vähäisen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju mieron vaatehtima.
Yhtäpitäväisyys on niin heti näkyvä, ettei se useasti ole niin suuri suomalaisissa eri toisinnoissa. Muutoin ovat, paitsi loppua, molemmat virolaiset kuvailukset aivan yhtäläiset; nimet ainoasti ovat toiset ja tähden siassa tulee Kalev Lindan sulhoksi. Tässäkin on yksi osoitus Kalevan olevan taivaallisia olennoita. Sillä Salme ja Linda hekään silminnähtävästi eivät ole muuta kuin taivaallisia olentoja. En tahdo siitä pitää lukua, että metsapiigad järjestivät heidän pukunsa, että he pyytävät saadakseen "uus udusärki", joka yhtä hyvin voipi merkitä pilvistä, sumuista pukua, kuin untuvaisesta vaatteesta tehtyä; ehkä viimemainittu merkitys juuri lienee kehjennyt edellisestä. Vaan he rukoilevat myös että heille tuotakoon tähtiset pukunsa — too mulle teine tähteline — ja äitinsä lausuu kummastuen heidän tullessa koristetuina ulos:
*Kas se kuu on, ehk kas pääva,
Ehk kas eha-tütar noori?
Onkos kuu, vai onkos päivä,
Vai on Illatar ihana?
Näissä sanoissa, mutta erinomattain itse naimisessa pohjantähden kanssa, on hyvin selvä osoitus, että meillä tässä on katkelmia siitä kauniista ajatuksesta koi- ja ilta-tähtien rakkaudesta toisiansa kohden, joka ajatus vielä hehkuvammasti näyttäiksen kertomuksessa "Koit ja Ämarik". Kalev, vaikkapa alkuperäisesti ukkosen ja taivaan jumala, on tehty yhdeksi kuin tähti. Todistuksena tähän kuuluvat tähtisulhasen sanat Salmen lähtiessä kodistaan: Salme on piillettävä pilvi taha, muutettava eha-neiuks ja kiiltävä taeva alla. Ja kun hän uudesta kodistansa tahtoo lähettää terveisiä omaisillensa, ovat kaste ja sade, jotka hän ilokyyneleinä on vuodattanut, sanomana hänestä. Kalev sanoo Lindalle, hänen unhottaneen kotihinsa moniaita kaluja: kuun, joka on hänen isänsä, auringon, joka on setänsä, ja hänen lähtiessänsä katselevat nämä surullisesti hänen jälkehensä.[27]
Jos pysymme tässä käsityksessä, joten siis Kalevipoeg muinoin on merkinnyt loistavan tähden poikaa, niin voimme myös ymmärtää seuraavan, muutoin vähin kummallisen lauseen hänestä, hänen lähteissänsä sotaorhillansa sotaan.
*Hobo alla kui se ahju,
Täkku alla kui se tähte,
Ise peale kui se pääva
Ebitatud ehana riides,
Kübar pääs kullakirja.
Kus ta läheb, taevas läigib,
Kus ta kõunib, taevas kõigub.[28]
Hepo alla niinkuin ahjo,
Orit alla niinkuin tähti,
Itse päällä niinkuin päivä
Ihanoissa vaattehissa,
Päässä kultainen kypäri.
Kussa lähtee, taivas läikkyy.
Kussa käypi, taivas kaikkuu.