Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään, virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä, kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle, joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.

Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran, lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan, käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät, avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, — mutta englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa laulamaan vapahtumisestaan.

Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja pyhitetty itsetunto, — "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" — on hiljakkoin joku hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita tapoja.[11] Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin, toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole hiventäkään näyttelijää, — mikä todella on suuri asia. Hän on saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva, hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi. Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä nytkin soi — ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)

Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa seurakunnassa.

Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee, ja siinäpä miehen omituisuus. — Jo ennen olin lukenut useita Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä, tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; — ymmärsin miksi monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua, mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin niin täydellisesti että hän nähtävästi ei ollut sidottuna käsikirjoitukseensa, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana, ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan tulisi pyrkiä.

Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnan luonteesta ja minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä. Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan peittämänä! — Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. — Noiden kahden nuoren naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta, koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina. Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut edelleen noitten satojen viuhkojen alituiset liikunnot (eivätkä ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua; ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa, levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.

Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä. Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva Tussandin maan mainiossa vahakuvakokoelmassa näin myöskin Charles Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, — mutta ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset, jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, — selväähän on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Mutta useimmista voipi sanoa että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä: "Herra kallisti itsensä minun puoleeni." Sitä sanoessaan hän katsoi minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä, joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.

Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet Jumalan sanaan. — Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa, juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa ajatuspiirissä.

Noin k:lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o. minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi "makuasia".

Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt tien noitten tuhanten sydämiin, — kukapa sen tiennee? Päivä sen on osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.