Eipä siis ihmettäkään, että asiain näin ollen on ymmärtäväisiäkin englantilaisia, jotka jo hengessä näkevät rakkaan isänmaansa vapaana kaikista juopoista, jotka näkevät kansan toista vertaa lujempana kuin se nyt on, yhteiskunnallisessa ja aineellisessa, siveellisessä ja uskonnollisessa suhteessa, — uuden terveen sukupolven. Väkiviinajuomien nauttiminen kokonaisuudessaan ja sen mukaan väkiviinatuonti on jo alkanut vähetä äärettömän suuressa määrin, yksistään Lontoossa oli v. 1881 juopumustilassa tehtyjen rikosten lukumäärä suurempi kuin kaksi tuhatta, s.o. noin 12 prosenttia vähempi kuin 1880, vaikka väkiluku on saman ajan kuluessa mahdottoman paljon enentynyt. — Meistä saksalaisista tuntuu melkein naurettavalta, kun Lontoon ravintoloissa näkee nuorten ja vanhain herrain syövän oikein kadehdittavalla ruokahalulla, mutta jotenkin monen syödessänsä juovan ainoastaan vettä tahi maitoa tahi korkeintaankin hedelmänmehua. Mutta edellisissä lu'uissa olemme jo maininneet, että Englannin lähetysystävät vaikuttavat "yhteiseen kansaan" ei ainoastaan kertomalla kauheita kertomuksia paloviinan aikaansaamista onnettomuuksista, eikä myöskään ainoastaan sen kautta, että ovat nauttimatta alkoholin-sekaisia juomia, — vaan myöskin positiivisesti, nimittäin toimittamalla kaikkialle hyviä ravintoloita, joissa on sekä luku- että biljardihuoneet, ja joissa helpolla hinnalla saa kaikkia, mikä vahvistaa ruumista, ottamatta lukuun olutta, paloviinaa ja viiniä. Varmaankin on tämä lähetyksen voimakkain puoli. Sillä ihminen ei luovu nautinnosta, sentähden että se on vaarallinen, vaan mahdollisesti tekee sen, jos hän saa sijaan toisen nautinnon, joka on terveellisempi.
Täydellisesti johdonmukaista on, että teetotaler'it kääntyvät etenkin nuorison puoleen. Nuorison täytyy kannattaa jokaista hanketta, jolle tulevaisuutta toivotaan. Voi, uskomatonta on kuinka monta poikaa ja tyttöä Englannissa jo nauttii paloviinaa. Onpa oikein hyvissä perheissä jotenkin usein tapahtunut, että lastenkemuissa pienille 5-10-vuotiaille on annettu niin paljon portviiniä tahi sherryä, ett'ei suuri osa lapsiraukkoja enään voinut seisoa jaloillaan. Vastustamaton tosiasia on sekin, että on suuri osa ei ainoastaan mies- vaan myös naispalvelijoita ja erittäinkin ruoankeittäjiä, jotka ovat hyvin viinaan meneviä. Juopumus on siis Englannissa kansallispahe aivan toisessa merkityksessä kuin meillä. Sentähden ei olekkaan kyllin siinä, että uusilta yhdistyksen jäseniltä vaadittaisiin yksinkertainen alkoholin sekaisten juomien nauttimattomuuden lupaus. Ei koreassa nauhassakaan ole tarpeeksi. Ei suinkaan, uuden jäsenen täytyy allekirjoittaa todistus (pledge), jossa hän sitoutuu kunniasanallansa hillitsemään itseänsä kaikenlaisten päihdyttävien nesteiden nautinnosta. Minun edessäni on kaksi kaarnaa; kummassakin on päällekirjoitus "Hyvä päätös". Toisessa seuraa sitten lupaus Jumalan avulla koettaa pidättää itsensä väkiviinajuomista niin ja niin kauan, ja sitten taaskin mietiskellä asiaa. Toisessa on lupaus heti tehtävä täydellisemmästi ja koko elinajaksi. Siis — viisaasti kyllä ei niitä suljeta pois, jotka ensin tahtovat koetella, tokko heillä on kylläksi siveellistä voimaa voidaksensa täydellisesti hillitä itseänsä, ja tokko heidän ruumiinsa sietää senlaista hillitsemistä. Pienten lasten ei ole lupa allekirjoittaa pledge'jä; suuremmat pojat ja tytöt ainoastaan silloin, kun heillä on vanhempiensa kirjallinen myöntymys.
Todistuksen alla ovat nämät epäiltävät sanat: "Jos sinä allekirjoitettuasi tämän pledge'n pidät myöskin lupauksesi, niin sinä teet paraan teon elämässäsi". Siis olisi muka parempi todistuksen allekirjoittaminen kuin uskossa jättäytyminen Kristuksen haltuun. Mutta vaikka tahtoisikin sanoa: "Tämä on luonnollisesti poikkeustapaus", niin lieneehän toki kunkin erinlaisen elämänpituuden mukaan monta tätä parempaa tekoa. — Todistuksen toisella puolella on innokas kehoitus käymään raittiuskokouksissa ja lopettamaan seurustelemiansa entisten juomatoveriensa kanssa (joiden joukossa ehkä voisi olla hänen isänsä tahi veljensä!) Tästä näkyy, ett'ei raittiusystäviltä puutu ankaran kovaa pontevuutta eikä armotonta johdonmukaisuutta. Kun lukee näiden raittiusyhdistysten perustamisesta, tuntuu tosin melkein, kuin olisi uuden uskonnon perustaminen hankkeilla. Tosin onkin monessa teetotaler'issa muodostunut sangen arveluttava farisealaisuus, niin että hän surkuttelevaisesti kohottaen olkapäitänsä katselee alas sellaisten kristittyjen puoleen, jotka kieltäytyvät yhtymästä heidän yhdistykseensä. Kuitenkaan ei pidä hyljätä asiaa väärinkäytösten tähden; tapahtuuhan se viisaallekin ihmiselle, että suu pannaan hiukan liian täyteen kun pontevasti ajetaan hyvää asiaa. Senlaisethan me ihmiset olemme.
Jos nyt kysyy yhdistyksen jäseniltä, tokko heidän mielestään oluen, viinin y.m. nautinto itsessään syntiä, niin vastaa moni arvelematta: "On kyllä, se on luonnotonta ja Jumalan tahtoa vastaan sotivaa". Tahi sanovat he: "Yhdentekevää, onko se syntiä vai eikö, — lähimmäistänsä todenteolla rakastavan ihmisen täytyy luopua senlaisen juoman nauttimisesta, hänen täytyy olla esimerkkinä täydellisestä raittiudesta". — Toiset ovat varovampia. "Kohtuullinen nautinto", sanovat he, "ei itsessänsä olisi mikään synti. Mutta kun tällä alalla kohtuuttomuuden vaara on kauhean suuri, niin luovumme me vapaatahtoisesti semmoisten juomain nauttimisesta, osaksi itsiämme suojellaksemme itsiämme vastaan, vaan vielä enemmin antaaksemme heikoille veljillemme hyvän esimerkin. Mutta me myönnämme kullekin vapautensa, emmekä tuomitse niitä, jotka toisin ajattelevat." Minun edessäni on juuri kirje raittiuden ystävältä, joka muun muassa kirjoittaa seuraavat sanat: "Jumala pelasti rakkautensa kautta omansa ijankaikkisiksi ajoiksi; me pelastamme ihmiskumppalimme täksi elämäksi." Me näemme siis tässä kaksi erinlaista kantaa. Toiselta puolen on raittius tehty uskonkappaleeksi, toiseltapuolen se ilmestyy vapaana rakkaudenosoitteena. Mutta kaikki, sekä kiihkoiset että varovaiset, väittävät erittäinkin, että alkoholin-sekaiset juomat sisältävät kaikissa tapauksissa niin hiukan määrän ravintoainetta, ett'ei sitä voi ottaa huomioonkaan sen rahasumman rinnalla, joka siitä pitää maksaa; että lisäksi nämät juomat ovat ainoastaan kiihoittimia, jotka säännön mukaan ovat vahingollisia, eivätkä ruumiille tarpeellisia.
Mitäpähän koko tästä liikkeestä nyt olisi sanottava? Ainoastaan pintapuoliselta ihmiseltä voi jäädä huomaamatta se mahtava pontevuus, se suurenmoinen itsensäkieltämys, se armelias, säälivä veljellinen rakkaus, mikä tässä tulee näkyviin. Toiselta puolen taas ilmestyy heti sangen arveluttavia seikkoja, ja moni korkeasti sivistynyt ihminen ja jumalinen henkilö itse Englannissakin on ensiksi kerran toisensa jälkeen huomauttanut niistä.
Mutta me muistakaamme ensiksi, että englantilaiset ovat englantilaisia; ja Albionin poikain veressä on taipumus johtamaan joka asiaa korkeimmilleen. Tarkasta englantilaisia turisteja, jotka seisovat Glatscher'in tahi vielä saavuttamattoman lumihuipun luona Alpeilla. Vaikka kaikki asiantuntijat sanoisivatkin vaaralliseksi vieläpä mahdottomaksikin tälle kukkulalle nousemisen, — ei se auta. "Me tahdomme kuitenkin koettaa!" sanovat he, ja sitten he ryhtyvät toimeen ja taittavat useinkin niskansa siinä. Mutta siitä vähät. Heidän serkkunsa ja tätinsä harjoittavat kumminkin samaa kiistoa. Ja samoin on laita joka alalla. "Pää seinän lävitse" — on lukemattomain englantilaisten tunnussana, vaikk'eivät sitä lausu, ja tässä onkin se tarpeen, että heidän päänsä säännön mukaan ovat kovat, usein kovemmat kuin kovat seinät, ja että he todella pääsevätkin lävitse. Saman jäykkäluontoisuuden, joka ajaa asian korkeimmilleen, huomasimme me jo englantilaisten sunnuntain-pyhittämisessäkin, joka menee melkein niin pitkälle, ett'ei minkäänlaista työntekoa hyväksytä; vielä huomasimme me sen siinä tavassa millä monet dissenter'it ja etenkin "pelastusarmeija" saarnaavat kääntymistä ja luopumista maailmasta. "Joko teidän täytyy kääntyä nyt, tällä hetkellä, tässä paikassa ja sillä tavalla, kuin me sanomme, — tahi teette sen liian myöhään!" Saman ankaran johdonmukaisuuden tapaamme täällä raittiuden alallakin.
Vielä edelleen on se seikka huomattava, että ylipäänsä lujatahtoisten englantilaisten enemmin kuin muiden kansojen kristittyjen on peljättävä väkeväin juomain nauttimisen intohimoa. Siihen kuuluu myöskin kostea ilmanala kiihoittavan, ja suuret rahavarat myöntävät ylellisyyttä. Uskomatonta on kuinka paljon englantilaiset voivat juoda. Kauhulla olen usein Alpeilla nähnyt englantilaisten huviretkeilijäin juoda holahuttavan pikarillisia brandy'a yhtähaavaa muuttamatta naamansa juonteita enemmin kuin vettäkään juodessaan. Mahdotonta on mainita niitä tilastollisia lukuja, joita teetotaler'it julkaisevat ja joiden kautta he ilmaisevat, kuinka suuri kansallisomaisuus pannaan alkoholiin. Ja mitä ne sanovat perhe-elämän, siveellisen ja uskonnollisen elämän rappiotilasta, ja lukemattomasta joukosta, jonka terveys on mennyt pilalle, sitä on jokainen, joka omin silmin ei ole tullut näkemään, pitävä naurettavan liiallisena.
Älkäämme siis kiiruhtako arvostelemaan! Meidän, saksalaisten kristittyjen, jotka emme tahdo menettää olut- ja viinilasiamme, pitäisi kumminkin ihastuksella ihmetellä näitä teetotaler'ia, jotka osoittautuvat niin vapaiksi itsekkäisyydestä ja veljiänsä rakastaviksi. Tässä on meillä kuitenkin muistutus. Se suuri raamatun-ajatus, että kaikki kristityt ovat Jesuksen Kristuksen sotilaita ja työmiehiä, jotka ovat kutsutut etsimään ja voittamaan vielä eksyksissä olevia ihmiskumppaliansa, voittamaan heitä osoittamalla uskoa ja rakkautta, — tämä suuri ajatus näkyy minusta ylipäänsä paljon enemmin muuttuneen lihaksi ja vereksi Englannin kuin Saksan kristityissä. Me tahdomme häpeällä tunnustaa tämän, emmekä tahdo poistaa tätä terveellistä häpeätä sillä, että kiinnitämme huomiomme siihen laintapaiseen vivahdukseen, joka kieltämättä usein selvästi tulee näkyviin englantilaisten hurskaudessa ja etenkin englantilaisten ihmisellisyyspyrinnöissä.
Minä puolestani en uskalla tuomita teetotaler'eja. "Honny soit qui mal j pense". Kun nyt kerran englantilaisten luonne on senlainen, voipihan ehkä olla mahdollista, että täydellinen raittius on ainoa tie, joka heillä vie tarkoituksen perille. "Useimmat englantilaiset ovat sen luontoisia, että heidän joko täytyy olla täydellisiä juoppoja tahi olla aivan nauttimatta väkiviinajuomia" — sanoo muuan englantilainen kirjailija. Minä en tiedä, tokko niin lienee laita. Jos niin on, ei teetotaler'eilla ole väärin. He älkööt vaan sanoko: "Juominen on itsessään pahetta", vaan: "Meille englantilaisille, jotka ylipäänsä emme voi juoda olematta juoppoja, on se kerrassaan vaarallista". Mutta tämä ajatuskanta on jo lukemattomille vanhettunut. Raittius on heidän mielestään jo tullut autuaaksi tekeväksi uskonkappaleeksi, ja se, joka uskaltaa tehdä muistutuksia tätä uskontunnustusta vastaan, ei ole "puhdaskarvainen". Silloin on mahdoton välttää vastakohtaa. Miljoonia ihmisiä estetään tällä yksipuolisella tavalla kristinuskosta, jonka he kohtaavat semmoisen lain turmelemana. Minun mielestäni on aivan varma, että tämän toimen jäljennys erittäinkin meillä Saksassa joutuisi naurunalaisuuden kiroukseen. Sanalla sanoen, me kaikki, jotka virkistämme itsiämme oluella ja viinillä, tiedämme kyllä hyvin, kuinka vaikeata on tästä nautinnosta luopuminen. Mutta kun nyt kymmenen tuhatta ja sata tuhatta, joilla on aivan sama tunne kuin meillä, luopuu nautinnosta näyttääksensä juopumushimoon joutuneille ihmiskumppaleillensa hyvää esimerkkiä, — niin on tämä semmoinen veljellisen rakkauden sankarius, että sen tulee saattaa meitä ihastumaan ja syvästi häpeemään. Tällä emme tahdo sanoa, että meidän täällä Saksassa sopisi ja pitäisi tehdä samoin, kuin he tekevät. Että se on mahdotonta, pitäisi kaikkien ymmärtäväisten saksalaisten lukijain myöntää. Mutta me puristamme kiitollisesti heidän kättänsä toivoen, että heiltä jotain olemme oppineet.
Mutta tätä minä sanon ainoastaan niistä, jotka sanovat: "Me tunnemme halua osoittaa tällä tavoin rakkauttamme lähimmäistämme kohtaan. Vaan kunkin pitää tietää, mitä ja miten hän tekee. Ei tämä ole mikään laki kristitylle, ei se ole mikään uskon vaatimus".