Rudolf Habsburgilainen (1273-91).
"Suuri hallitsijattomuus" oli Saksanmaalle kurjuuden aika, jolloin ruhtinaat raatelivat valtakuntaa keskinäisillä sodilla, ritarit tottuivat rosvoelämään ja lait kadottivat kaiken voimansa. Paavin kehoituksesta kokoutuivat viimein ruhtinaat Frankfurtiin uudella vaalilla uudistamaan keisariutta. Mainzin arkkipiispan onnistui silloin toimittaa enimmät äänet Habsburgin kreiville Rudolfille.
Tällä ruhtinaalla oli Sweitsissä suurenlaiset maa-alueet, jota paitsi hän oli ylistelty urhollisuudestaan ja hurskaudestaan. Habsburgin linnanherrana Sweitsissä vielä ollessaan kerrotaan Rudolfin kerran metsästysretkellään kohdanneen papin, joka kantoi kädessään pyhää sakramenttia. Puron varrella riisui pappi kenkänsä, kaalaakseen yli; mutta sen huomattuaan Rudolf heti laskeutui ratsunsa seljästä ja käski sananpalvelijan nousemaan satulaan. Pappi, vietyään sakramentin sairaalle ja palattuaan matkalta toi hevosen takaisin kreivi Rudolfille. "Jumala varjelkoon", sanoi Rudolf, "minua tai ketään minun palvelijaani tahallaan nousemasta ratsun selkään, joka on kantanut Vapahtajani ruumista." Pappi siten sai hevosen lahjaksi ja pääsi sittemmin Mainzin arkkipiispalle kappalaiseksi sekä puhui siellä hänelle kreivi Rudolfin kristillisestä hurskaudesta. Kun tämä arkkipiispa yleisen turvattomuuden aikana matkusti Roomaan saamaan paavilta virkansa arvomerkkejä, saattoi Rudolf häntä Alppein ylitse. Erotessaan lausui arkkipiispa: "Suokoon Jumala minun elää niin kauan, että saisin runsaasti palkita tämän palveluksen, jonka te, herra kreivi, olette tehneet minulle!" Sama arkkipiispa nyt sai aikaan Rudolfin valitsemisen keisariksi.
Kruunauksen jälkeen Aachenissa, jolloin ruhtinaat olivat kirkossa alttarin ympärillä ottamassa vastaan läänejänsä, huomattiinkin valtakunnan valtikan hävinneen. Hurskaalla ja maltillisella mielellä otti Rudolf silloin alttarilta ristin, sanoen: "Tämän ristin, jonka kautta koko maailma on lunastettu, pitänee toki käydä valtikasta."
Kohta sen jälkeen luopui Rudolf enimmistä oikeuksista Italian maihin ja tunnusti siellä paavin maallisen vallan. Hän ei myöskään kruunauttanut itseään Roomassa keisariksi. Huolellisesti karttoi hän kaikkea sekautumista Italian asioihin ja kaikkia sotaretkiä sinne, sanoen: "Paljon minä näen niiden jälkiä, jotka ovat sinne menneet, mutta en yhtään sieltä tulleiden jälkiä."
Ruhtinaita kohtaan Rudolf sitä vastoin piti voimakkaasti yllä keisarin valtaa. Ylpeä Böömin kuningas Ottokar oli toivonut itse tulevansa keisariksi valituksi eikä nyt tunnustanut onnellisempaa kilpaveljeänsä. Kolme kertaa kehoitti Rudolf häntä tulemaan tekemään vasallin valaa ja antamaan pois niitä valtakunnan maita, jotka hän oli kohtuuttomasti anastanut; mutta Ottokar ei tullut. Lyhyessä ajassa hänet Rudolf kuitenkin pakotti sovinnontekoon, jolloin Ottokarin täytyi luovuttaa Itävalta, Steiermark, Kärntti ja Krain ja hän otti vastaan Böömin ja Määrin Saksan valtakunnan lääninä. Kunnianosoitus lääniherralle tehtiin julkisesti Rudolfin leirissä. Loistavan seurueen etupäässä kulki Ottokar kullasta ja jalokivistä loistavassa kuninkaanpuvussaan saksalaisten ritarien muhkeain rivien ohitse polvillansa tekemään vasallinvalaa. Rudolf istui valtaistuimellaan, yllänsä yksinkertainen, harmaa sotilaspuku. Kun joku kysyi häneltä, eikö hän aikonut ottaa yllensä keisarillista pukua, vastasi hän: "En ota: Böömin kuningas on usein nauranut minun harmaata pukuani, vaan tänään se nauraa häntä." Kohta tämän nöyryyttävän kohtauksen jälkeen uudisti Ottokar taistelun, mutta kärsi pahan tappion ja kaatui itse sotakentällä. Hänen peruutetut alueensa tulivat Habsburg-suvun perintömaiksi ja Itävallan monarkkian aluksi.
Voimakkaasti koetti Rudolf uudistaa maanrauhaa ja yleistä järjestystä. Kiellettyään kolmilla valtiopäivillä peräkkäin riidat ja rosvoilemiset matkusteli hän itse kaikkialla valtakunnassaan sovittaen hyvällä tai kukistaen asevoimalla kaikkia riitoja ja ankarasti rangaisten väkivallan tekijöitä. Yksistään Tyringissä hävitti hän seitsemättäkymmentä rosvolinnaa ja hirtätti ritarit, jotka olivat ryöstelleet matkustajia; kerran hän Erfurtissa mestautti yht'aikaa yhdeksänkolmatta aatelista rosvoa.
Vaatetuksessaan ja elintavassaan oli Rudolf yksinkertainen, luonteeltaan leikillinen ja lempeä. Eräänä päivänä, kun hän piti hovileiriä Mainzin edustalla, tuli hän tavallisessa harmaassa puvussaan kaupunkiin. Koska aamu oli kylmä ja hänen käsiänsä paleli, astui hän leivintupaan, jonka uunista näki tulen välkkyvän. Leipurin vaimo, luullen häntä tavalliseksi sotamieheksi, käski häntä tylysti pois. "Mene tiehesi," sanoi hän, "kerjäläiskuninkaasi luo, joka hevosillaan ja sotamiehillään imee koko maan köyhäksi. Jos et mene tiehesi, kaadan sangon vettä päällesi." Rudolf kuitenkin seisoi lämpiävän uunin edessä; vaimo häntä ensin haukkui ja, kun Rudolf levollisesti tuota kuunteli, hän viimein todellakin kaatoi vettä sangon täyden hänen päällensä. Väristen palasi Rudolf leiriin, muutti vaatteet ja lämmittelihe. Päivällistä syödessään hän sitte otti pullon viiniä ja vadin parasta ruokaa, käski hovipalvelijan viemään ne leipurin vaimolle ja sanomaan terveisiä vanhalta sotamieheltä. Vaimo, saatuaan kuulla, kenenkä hän oli kastellut, peljästyi ja juoksi heti leiriin sekä heittäytyi maahan keisarin jalkain juureen, joka vielä istui pöydässä. Rudolf kuitenkin käski hänen nousta ylös ja kaikkein läsnäolevain herrojen kuullen kertoa, mitä oli sanonut; ja jos vaimo yritti jättämään pois jotakuta liian mehevää haukkumasanaa, muistutti keisari sen hänelle kaikkien herrain suureksi huviksi.
Kun Rudolfin elämä lähestyi loppuansa, koetti hän taivuttaa saksalaisia ruhtinaita valitsemaan hänen poikaansa Albrektia keisariksi. Mutta he, peljäten Albrektin ankaraa luonnetta ja Habsburg-suvun karttuvaa valtaa, hylkäsivät ehdotuksen. Tyytymättömänä poistui hän Frankfurtista, jossa oli pitänyt kokousta, ja läksi silloin jo sairaana Strassburgiin. Kun hänelle eräänä päivänä ennustettiin, että hänen loppunsa jo oli lähellä, virkkoi hän: "No hyvä, kiiruhdetaan sitte Speieriin!" Tuskin saavuttuansa tähän Saksan keisarien hautakaupunkiin kuoli hän 73 vuoden vanhana (1291). Vielä kauan jälkeen päin sanottiin sanansa pettäjästä: "Siinä miehessä ei ollut Rudolfin rehellisyyttä."