Konstantinopolin valloitus (1453).
Sulttaani Muhammed II Valloittaja oli kauan kristittyjen länsimaiden kauhuna. Hänellä oli mustan kelmeä iho, intohimoinen muoto ja läpitunkeva katse. Ollen toimelias ja kunnianhimoinen ikävöi hän sotia ja suuria yrityksiä. Perustamalla linnoituksia Konstantinopolin lähelle ilmasi hän heti alusta kyllin selvästi aikeensa.
Kreikkalaisen keisarin arvo oli silloin Konstantinus XI:llä, joka jalomielinen isänmaallinen mies olisi kyllä ansainnut elää parempana aikana. Nyt oli Konstantinopolin kaupunki sekä kaitainen maakaistale sen ympärillä hänen koko valtakuntansa ja siinä hän hallitsi turmeltunutta kansaa. Sentähden hän koetti yhtä tarkkaan karttaa kaikkia sodan aiheita, kuin Muhammed niitä etsi. Eräänä päivänä turkkilaiset sotamiehet ajoivat pienessä kreikkalaiskylässä hevosensa kristittyjen viljavainioihin ja kristityt ryhtyivät heitä torjumaan. Sulttaani heti sytytytti kylän tuleen ja ilmoitti keisarille, että hän katsoi tuota hänen väellensä tehtyä väkivaltaa sodan julistukseksi. Muhammed kuitenkin jätti piirityksen seuraavaksi kevääksi.
Talvi kului sotivissa valtakunnissa aivan eri tavalla. Muhammed varustautui suureen työhönsä kuumeen tapaisella toimeliaisuudella; hän teki kaupungin asemakarttoja, rakensi laivoja ja varusti sotaväkeä; mutta varsinkin hän koetti hankkia hirvittävää tykistöä, valatti suunnattoman suuria kanuunoita, joista huomattavin "Muhammedin kanuuna" voi ampua 600 naulan painoisia kuulia: sitä kuljettamaan tarvittiin 60 härkää ja 450 ihmistä. Konstantinopolissa sen sijaan vallitsi laimea välinpitämättömyys. Konstantinus itse, ainoa, joka ajatteli uhkaavaa vaaraa, koetti, lupaamalla yhdistää Kreikan kirkon Rooman kirkkoon, taivuttaa paavia toimittamaan avun lähetystä länsimaista; mutta siten hän vain vaikutti kiukkua kreikkalaisessa papistossa ja kansassa, niin että paavin lähettiläs otettiin kylmäkiskoisesti vastaan ja latinalaiset papit kivitettiin; kaupungin asujamet tahtoivat ennemmin antautua turkkilaisten valtaan kuin suostua yhtymään Rooman kirkkoon. Lahkoutuen uskonriidoista kiistelivät he keskenään happanemattomasta ehtoollisleivästä, kiirastulen laadusta ja Taborilla ilmautuneesta valosta, sill'aikaa kuin vihollinen varustautui tuhoavaan rynnäkköön kaupungin muureja vastaan.
Kevään tultua läksi Muhammed Adrianopolista 250,000 osmanilaisen kanssa ja samaan aikaan kokoutui hänen käskystänsä 350-aluksinen laivasto Konstantinopolin lahteen. Peljättävä tykistö seurasi kristityn päällikön johdolla sotaväkeä. Tosin oli kaupunki sekä luonnostaan että teennäisesti lujasti linnoitettu. Kahdelta puolen sitä suojeli meri, jonka rantaa pitkin kaksinkertaiset suojelusmuurit ulottuivat; maan puolella pidättivät vihollista syvät ja leveät haudat ja kaksinkertaiset vallit sekä suuri kolminkertainen muuri torneinensa, joita oli yhdeksättä kymmentä. Mutta kaupungin veltostunut väestö, jota kuitenkin oli monta sataatuhatta ihmistä, asetti ainoastaan 5,000 sotilasta. Sitä paitsi oli genualainen ylimys Giustiniani tänne tuonut 2,000 miestä.
Koska turkkilainen laivasto oli liian heikko tunkeutumaan hyvin suljettuun satamaan, jäi sen tehtäväksi ainoastaan tarvevarojen tuonnin estäminen meritietä; Muhammed sen sijaan ryntäsi maan puolelta. Haudat täytettiin riisikimpuilla sekä haavoitettujen ja kuolleiden ruumeilla. Neljästätoista patterista alkoi tuiskuta tuhoavaa tulta kaupunkia kohti; suuri Muhamedin kanuuna, jolla voitiin ampua ainoastaan seitsemän kertaa päivässä, räjähti viimein kappaleiksi, jolloin joukko lähellä seisojia pahasti vahingoittui. Osa muurista kaatui, jo varustauduttiin tunkeutumaan sisään aukosta, raivatakseen sitte itselleen tietä toisen haudan ylitse. Suurta puista piiritystornia siirrettiin pyörillä eteen päin ja eräs kaupungin torni vahingoittui melkoisesti. Niinpä kaikki näytti menestyvän, mutta pimeän tulo pakotti turkkilaiset keskeyttämään rynnäkkönsä. Yöllä onnistui kristittyjen sotamiesten, joita keisari ja urhollinen Giustiniani rohkasivat, sytyttää puutorni tuleen, korjata vahingoittuneet muurinpaikat ja jälleen puhdistaa hauta. Niinpä ensimmäinen rynnäkkö kunnialla torjuttiin.
Kohta sen jälkeen tuli näkyviin viisi laivaa, neljä genualaista ja yksi keisarin, jotka purjehtivat suoraa päätä kaupunkia kohti, tuoden täytensä sotatarpeita. Turkkilainen laivasto, ollen niiden rinnalla monta vertaa voimakkaampi, asettui taistelujärjestykseen, puolikuun muotoon, jonka kärjet ulottuivat kumpaiseenkin rantaan. Mutta kristityt laivat, ollen paremmin varustetut ja ohjatut, ryhtyivät rohkeasti taisteluun. Molemmat rannat olivat täynnä katsojia, jotka huudoillaan koettivat rohkaista kukin omaa puoluettansa. Mutta turkkilaisten monet laivat, ollen toinen toisensa tiellä, eivät voineet pitää puolikuutansa koossa. Turhaan Muhammed kiihkossaan malttamattomasti kannusti ratsunsa veteen ikäänkuin tahtoen ihan itse palauttaa peräytyvää laivastoansa vihollista vastaan. Kristittyjen laivat pääsivät kuitenkin viimein turkkilaislinjan läpi ja laskivat kansan riemuiten tervehtiessä sulkuvitjain ylitse Konstantinopolin satamaan. Sulttaani rankasi laivastonsa onnetonta päällikköä, antaen hänelle kultaisella kepillään sata iskua selkään.
Mutta tämä kristittyjen menestys olikin viimeinen. Muhammed teki näiden molempain vastoinkäymistensä jälkeen uuden omituisen ja arvaamattoman suunnitelman. Hän tasoitutti Bosporon ja sataman yläpuolen välimaan ja peitätti sen rasvatuilla palkeilla ja laudoilla. Yön kuluessa kuljetettiin pyörillä seitsemänkymmentä alusta täysissä purjeissa ja runsaine varustusväkineen sisäsatamaan. Äärettömästi piiritetyt hämmästyivät, kun seuraavana aamuna näkivät heikkojen satamamuuriensa edessä nämä viholliset sotalaivat, joista alkoi tuiskuta tulta ja nuolia.
Samaan aikaan Muhammed maan puolella varustautui uuteen ratkasevaan rynnäkköön. Hän lupasi paratiisin niille, jotka kaatuivat pyhässä taistelussa, sekä eloon jääville kaiken raha-, omaisuus- ja ihmissaaliin; itselleen hän pidätti ainoastaan kaupungin kartanot. Sille, joka ensinnä tunkeutui kaupunkiin, määrättiin palkinnoksi rikkain maaherran paikka. Pelkureille sitä vastoin uhattiin hirmuisinta rangaistusta. Muhammedin täten kiihdytellessä väkeänsä olivat kaupungin asujamet tuskan ja epätoivon vallassa; rukouksia luettiin ja Marian kuvia kannettiin juhlallisessa saatossa ympäri kaupunkia. Konstantinus valmistautui kuolemaan, otti Sofian kirkossa vastaan pyhän ehtoollisen ja sanoi jäähyväset lähimmäisilleen.
Yöllä alkoivat turkkilaisten tulet leimuta ja hurjaa sotahuutoa kuului joka taholta. Päivän koitteessa alkoi pattereista hirvittävä tulituisku kaupungin jo ennestäänkin suureksi osaksi rikkiammuttuja muureja vastaan, ja turkkilaiset laivat tunkeutuivat syvälle satamaan. Kristityt torjuivat rynnäkköä alussa miehuullisesti ja vihollisen tiheihin joukkoihin vaikuttivat heidän tuliaseensa tuhoavasti. Mutta Muhammed marssitti alinomaa esiin uusia joukkoja, joiden ruumeista haudat täyttyivät, kunnes tie tasoittui hänen ydinjoukoillensa, janitshaareille. Nämä olivat tähän asti levänneet, vaan marssivat nyt hallitsijansa viittauksesta esiin. Kanuunain jyrinä vahveni joka taholla ja sotilaat tunkeutuivat kaatuneiden ruumisten yli kaupungin sisämuurille asti. Erään turkkilaisen onnistui nousta heikosti puolustettuun torniin; hänen jälkeensä seurasi muita, työntäen kohta kreikkalaiset pois koko muurilta. Samaan aikaan mursi vihollislaivasto kaupungin satamaportin. Huutaen "Konstantinopoli on meidän" tunkeutuivat turkkilaiset vastustamattomasti kaupunkiin kahdelta taholta.