Peisistratos ja hänen poikansa (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi Atenassa kolme puoluetta: tasankolaiset, suurien maatiluksien isännät, joita Lykurgos johti: rannikkolaiset, kauppiasluokka, johtajana Megakles; ja vuoristolaiset, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli kunnianhimoinen ja lahjakas Peisistratos. Kun alin kansanluokka oli toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan: "Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton. Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.
Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan (527) hänen molemmat poikansa Hipparkos ja Hippias. Atenaa koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.
Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.
Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:
Miekkani minä myrttioksiin käärin,
Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
Kun he tirannin tappoivat ja saivat
Atenalle taas tasa-arvoisuuden.
Jalo Harmodios, sä ethän kuollut,
Sä viel' elät saarill' autuasten,
Siell' on myös nopsajalk' Akilleus,
Tydeun poika Diomedes myöskin.
Miekkani minä myrttioksiin käärin.
Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
Kun he Hipparkon, Atenan hirmun,
Reippaast' Atena-juhlassa murhasivat.
Ikuinen kunnia teille kukoistaapi,
Kunnon Harmodios ja Aristogeiton,
Kun te tirannin tapoitte ja saitte
Atenalle taas tasa-arvoisuuden.
Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon. Samon asujamet, sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat, saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi. Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä, mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan, ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.
Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin. Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi, että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen Polykrateelle näin: