Luonto on jakanut ihmiset rotuihin: kaukaasilaiseen, mongolilaiseen, malaijilaiseen ynnä muihin, joilla kullakin on erimuotoinen ruumis ja erilainen ihonväri. Kaikki vanhan maailman varsinaiset sivistyskansat kuuluvat kaukaasilaiseen rotuun. Siinä on kielen erilaisuuden mukaan erotettu kaksi pääheimoa: semiläis-hamilainen, johon luetaan egyptiläiset, hebrealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, foinikialaiset y.m., ja arjalais-europpalaiseen, johon luetaan hindulaiset, medialaiset ja persialaiset sekä useimmat Europan kansat.
Mongolilaisen rodun kansoista ovat kiinalaiset ja japanilaiset hyvin aikaisin kohonneet jonkinlaiseen sivistykseen. Noin 2000 vuotta e.Kr., jolloin useimmat Europan ja Aasian asujamet vielä viettivät villin tai paimentolaisen elämää, oli Kiinassa jo jotenkin kehittynyt yhteiskunta-laitos. Metallit olivat siellä jo siihen aikaan käytetyt ja maanviljelys hyvin vaurastunut. Kaukaisessa muinaisuudessa keksittiin siellä ruuti ja ruvettiin käyttämään omituista kirjoitusta, jossa on eri merkki kutakin sanaa varten. Mutta vaikka Kiina ei olekaan ollut aivan ilman yhteyttä muun ihmiskunnan kanssa, on se kuitenkin sekä asemansa että teennäisten erottimien tähden pysynyt hyvin erillään muista. Siitä erillisyydestä on seurannut, että kehityksen edistyminen tuli aikaisin estetyksi. Samoin oli kauan Japanissakin.
Yleisessä historiassa, joka paraastaan esittelee semiläisten ja arjalaisten kansain kehitystä, on kolme suurta pääosaa: vanhan ajan, keskiajan ja uuden ajan historia. Vanhana aikana ilmestyi vierekkäin tai toinen toisensa jälkeen neljä eri sivistysmuotoa: itämaisten ja muinais-klassillisten kansojen, jotka ehtivät käydä sivistyskehityksensä läpi, germanilaisten kansain, jotka alkoivat esiytyä, ja kristinuskon, joka sen lopulla vasta perustettiin. Keskiajan historia esittää nämä sivistysmuodot yhteen sattuneina, mutta keskenään riidassa ja eripuraisuudessa; uuden ajan historia kuvaa, miten ne ovat yhä enemmin pyrkineet sovintoon ja yhteyteen.
VANHA AIKA.
ITÄMAISET KANSAT.
Itämaiden hedelmällisen luonnon helmassa alkoi oikeastaan inhimillisen sivistyksen kehityshistoria. Siellä elettiin meidän sukukuntamme lapsuutta; mielikuvitus, jolla ei vielä ollut ymmärrystä ohjaajana, antoi muodon ja suunnan koko sielunelämän toiminnalle. Itsenäisyyden puutteessa kuin lapset, vaipuivat ihmiset ehdottomasti ulkonaisten voimain itsevaltiuden alle; pappisvalta (hierarkia) ja rajaton kuninkuus (despotia) olivat siis itämaisen yhteiskunta-rakennuksen molemmat pääpylväät. Yleisesti vallitsevasta monivaimoisuudesta sai perhe-elämä omituisen muodon. Taiteen tuotteet, ollen hillittömän mielikuvituksen lapsia, tulivat haaveellisuuden ja eriskummallisuuden ilmiöiksi; usein olivat ne hallitsijan käskystä tehtyä orjantyötä, joka muodottomalla suuruudellaan todisti tottelevain tahtojen paljoutta ja ainejoukkonsa jäykkyydellä itsenäisen elämän puutetta. Tutkimus, työskennellen mielikuvitus-voiman palveluksessa, kääntyi mielellään ihmeellisyyden ja salaperäisyyden alalle.