Toinen punilaissota.
Sill'aikaa kuin roomalaiset valloittivat Alppien itä- ja eteläpuolisen Gallia Cisalpinan, koetti Kartago hankkia korvausta tappioistaan valloittelemalla uusia aloja Espanjasta. Kartagolainen päällikkö Hamilkar oli sen retken johtajana. Ennen lähtöäänsä Espanjaan vei hän yhdeksvuotisen poikansa Hannibalin alttarin luo, jossa hän juuri uhrasi jumalille, ja käskettyään kaikkein muiden poistua antoi hän pojan syleillä alttaria ja jumalan kuvan edessä vannoa valan, että hän oli koko ikänsä pysyvä roomalaisten vihollisena. Sen valansa pitikin Hannibal hirvittävän uskollisesti kuolemaansa asti.
Jonkun ajan kuluttua Hamilkarin kuolemasta ryhtyi Hannibal itse sodan johtamiseen. Sotilaat rakastivat nuorta päällikköä, jota he katsoivat urhollisen isänsä kuvaksi. Hyökkäyksissä oli hän aina ensimmäinen, peräytymässä viimeinen. Rohkeus, joka ei säikähtänyt vaarallisimpiakaan yrityksiä, kekseliäisyys, jolta ei koskaan puuttunut keinoja, uutteruus, joka ei mitään tiennyt väsymyksestä, olivat hänen huomattavimmat ominaisuutensa. Hän kykeni olemaan jalomielinen ja ylevä, mutta ei hän myöskään kammonnut julmuutta eikä uskottomuutta.
Hannibal ryhtyi heti ahdistamaan roomalaisten liittolaiskaupunkia Saguntumia. Kun Rooman lähettiläät saapuivat kieltämään häntä tästä yrityksestä, ei hän päästänyt heitä edes puheilleenkaan. Kaupunki valloitettiin sankarillisen vastarinnan jälkeen ja hävitettiin. Silloin Roomasta laitettiin Fabiuksen johdolla lähettiläitä Kartagoon vaatimaan Hannibalin jättämistä roomalaisten käsiin taikka, jos siihen ei suostuttu, julistamaan sotaa. Kartagon senaatti ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Fabius kääri viittansa kokoon, sanoen: "Tässä on sota ja rauha, valitkaa!" "Me otamme, mitä annat", vastasivat kartagolaiset. "No, ottakaa sitte sota!" virkkoi Fabius.
Hannibalin retki Alppein yli. Jätettyään Espanjaan sotajoukon ja lähetettyään toisen joukon puolustamaan Afrikkaa, johti Hannibal Ebro-joen yli 90,000 miestä jalkaväkeä, 12,000 ratsumiestä ja 37 elefanttia. Sotajoukon ytimenä oli urhollinen ja hyvin harjoitettu Numidian ratsuväki. Ennen lähtöään näki hän unissaan jumalain kaltaisen nuorukaisen, joka sanoi: "Seuraa minua, äläkä katsahda muuanne!" Hannibal oli häntä seuravanaan, mutta vilkasi uteliaisuudesta viimein taaksensa ja näki suunnattoman suuren käärmeen kiemurtelevan, kaadellen puita ja pensaita laajalti sekä levittävän ympärilleen rankkasadetta ja ukon jyräyksiä.
Raivattuaan itselleen tien Etelä-Gallian kansanheimojen keskitse ja suurella vaivalla päästyään Roonen ja sen sivujoen Durancen yli, saapui hän Alppein juurelle 60,000 miehen kanssa. Sotaväki ensin peljästyi nähtyään nuo taivasta tavoittelevat vuoren kukkulat, paksu lumivaippa hartioilla. Eräs gallialainen kansa, allobrogilaiset, oli myöskin retkeä estääkseen varustanut aseellisella väellä soveliaat paikat. Mutta kun viholliset tapansa mukaan yöksi vetäytyivät pois, anasti Hannibal heidän asemansa. Viholliset, nähdessään päivän koitteessa afrikkalaisten aseiden jo välkkyvän kukkuloilta, luopuivat sillä kertaa vastustuksesta, vaan uudistivat kohta sen jälkeen hyökkäyksensä ja tekivät Hannibalille paljon vahinkoa. Eräs toinen heimo osoitti alussa petollista ystävyyttä. He tulivat sotajoukolle vastaan, lehteviä oksia ja seppeleitä kantaen, jotka alppikansoilla olivat ystävyyden merkkinä. Mutta äkisti he kokoutuivat ja alkoivat ahdistaa sotaväkeä sen juuri kulkiessa pitkin syvää, epätasaista laaksoa. Viholliset, ollen kukkuloilla, tulivat vuorten äyräille ja vierittelivät sieltä alas suuria kallionkappaleita. Sotajoukon onnistui kuitenkin päästä solan läpi, vaan paljo sekä ihmisiä että juhtia joutui hukkaan.
Yhdeksäntenä päivänä pääsi Hannibal Alppein korkeimmille harjoille. Pakkanen, autius ja suurina höytäleinä putoileva lumi saattoi sotamiehet suureen tuskaan. Hannibal heidät pysäytti ja näytti eräältä huipulta Italian kauneita seutuja Po-joen varrella, jotka olivat tuolla alhaalla Alppein juurella. Siten hän heitä jälleen rohkasi ja tuotti heille uutta toivoa.
Laskeutuminen oli paljon vaarallisempi kuin nouseminen, sillä kapea tie meni useinkin jyrkästi syvyyteen, eikä kukaan voinut lumen alta tietää, millaiselle pohjalle hän astui. Kaikki, jotka hairahtuivat oikealta polulta, vierivät kauhistaviin kuiluihin. Kerran täytyi Hannibalin lapioittaa lumi pois ja äärettömällä vaivalla tehdä tie jyrkän rinteen ohitse. Toisen rinteen sotilaat ensin kuumensivat tulella ja kaatoivat sen päälle viinietikkaa, joten kallio tuli hauraaksi. Rauta-aseillaan mursivat he sitte pois hauraan kiven ja saivat valmiiksi tien, joka mutkistellen vei alemmaksi. Kohtapa sotajoukko jo saapui lämpimämpiin ja paremmin viljeltyihin seutuihin. Retki Alppein yli oli kestänyt 15 päivää. Sotaväestä oli jäljellä ainoastaan 20,000 miestä, 6,000 numidialaista ratsumiestä ja muutamia elefantteja.
Nyt alkoi Hannibalille loistava voittoretki. Ensin (218) voitti hän konsuli Scipion Ticinus-joen varrella, sitte toisen konsulin Semproniuksen Trebian varrella ja seuraavana vuonna konsuli Flaminiuksen Trasimenus-järven luona.
Hannibal Fabiusta vastaan. Kannan taistelu. Roomalaiset nyt hädän hetkenä nimittivät diktaattoriksi Kvintus Fabiuksen, joka taistelua karttamalla ja vuoren kukkuloiden miehittämisellä osasi hidastuttaa voittajan retkeä ja saattaa hänet pahaan ahdinkoon. Roomalaiset sotamiehet eivät olleet hyvillään sellaisesta sotatavasta, vaan sanoivat Fabiusta hidastelijaksi (cunctator); mutta myöhemmin elänyt runoilija syystä kyllä laulaa: