Aarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin tyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään lieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan. He poikkesivat »Kolmen kruunun» olutkellariin, jossa tavallisesti tapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki mestari Oskari Ananiassonin työmiehet.
Nämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon julistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti päätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä tuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti työpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin suostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri myrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja vannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat esineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle. Sitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten ajanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä työpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi vaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari Ananiasson. Tämä uutinen, — niin huvittava kaikessa surkeudessaan, — sai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen kertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja hirveätä suuttumusta.
Tapahtuman »historialliselle» muistolle joivat he nyt toisenkin pullon. Samalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat olivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä avustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi toivoa runsasta avustusta.
Seuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista. Se oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri paikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen oli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen makeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä olivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä kohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka muka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla ilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista kuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa. Aarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa käsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo entuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi hän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää miestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut ja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla Torvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja mestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.
Torvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin kiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin huomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan tuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi osanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään katselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin kun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen kylmästi huomauttaen: — Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu sittenkin syötäväksi!
— Mitäs mestari nyt… vastasi Aarnio hymähtäen.
— Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne työttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.
Aarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin nyt sanattomana katselemaan Torviseen.
— Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja sisällä oleva palkkanne! — Lähtekää!
Nyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan varustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti tempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen juoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten sydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin vastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa pitää…!