Aarnio ei voinut enään muuta kuin nauraa koko jutulle, huomaten samalla kuinka pikkumainen hän oli sittenkin ollut. — He lankesivat nyt toistensa kaulaan vuoroin itkien ja nauraen.
Mutta vaikka Aarnio voikin nyt täydellisesti taaskin luottaa Julian vakuutuksiin, niin jo huomenna laskeutui epäluulon tummia varjoja taaskin sydämeensä. Eikä hän niistä tahtonut päästä vaikka kuinka olisi koettanut.
Ensikerran taas mennessään yhdessä ulos oli Julia entistä umpimielisempi. Aarnion häntä pyytäessä viipymään kauvemminkin ulkona, epäröi Julia, sanoen sen ihan tarpeettomaksi, kun ei siitä sen parempaa kuitenkaan seuraisi. Ihmiset vaan alkaisivat puhumaan kaikkea roskaa!
— Mutta herran nimessä! mitä niillä voisi sitten olla puhumista! ihmetteli tähän Aarnio.
— Sehän on aina tavallista!
— Mutta jospa ihmiset puhuisivatkin mitä hyvänsä, itsehän tiedämme kuitenkin paremmin! jatkoi Aarnio.
— Mutta sitä ei uskota!
— Eikö?
Vähään aikaan eivät he nyt puhuneet sanaakaan, äänettöminä ajatuksissaan astuen kaupungin puistossa loan tahmentamaa leveämpää käytävää peremmälle merenrantaan, jossa oli yksinäisiä istuimia pensaikkojen keskellä. Aarnio katsoi sivusta salaa Juliaan ja mitä enempi hän jatkoi tätä, yhä silmänsä hellemmiksi kirkastuivat.
Muistoonsa elpyivät nyt monet hauskat yhdessäolo hetket. Aarnio muisti niin elävästi muutamat erityiset sanatkin, joita Julia oli lausunut ja joista hän oli niin paljon nauttinut juuri senvuoksi, että oli niissä huomaavinaan Julian, vaikkapa tahtomattaankin, hetken riemastuksessa tuoneen ilmi sydämensä salaisimman toivon heidän yhtymisestään. Yhä syvemmälle näissä muistoissa uinaillessaan, hän näin ollen tuskin huomasikaan sanoessaan Julialle: