— Mutta herran nimessä…!
Taaskin kulkivat he hetkisen äänettöminä. Lopulta ei Julia voinut enään itseänsä pidättää:
— Sepä nyt on ihmeellistä ettei tuosta miehestä pääse eroon! Mene nyt jo hiiteen! Kun kiusaakin aina vaan, kuin piru kintereillä! Anna minua olla rauhassa! Julian katse oli muuttunut tuskaisen raivosaksi, posket hehkuivat sekä koko ruumiinsa nytkähteli sisäisen uhmailun vaikutuksesta.
Aarnio oli koettanut koko ajan pysytellä levollisena, mutta nytpä hänkin jo lopulta tuimistui:
— Mitä sinä oikein siinä koukuttelet! Olenko minä sinun koirasi! Jos tämä olisi vielä ensimäinen kerta! — Mutta….
Äkkiä kiepsahti nyt Julia ympäri uhkaavana seisahtuen kädet lanteilla hänen eteensä:
— Oli se ensimäinen taikka viimeinen kerta, muista se! Mutta muistatko mitä olen jo ennemmin sinulle sanonut! — Ainahan vakuutin ettei siitä hyvä seuraa, että siellä yhdistyksessä juokset, mutta sitäpä et sinä vaan saanut päähäsi! — Joko nyt uskot! Oikeusjutut ovat palkkanasi, sen jälkeen sakot ja vankila! Voi minua hullua naista kun mokoman miehen kanssa ryhdyinkään tekemisiin!
— Mutta eihän se ole minun syyni, ehätti Aarnio sanomaan puolustuksekseen.
— Pidätkö minua mielipuolena, tai pöllönä! jatkoi Julia. — Ei suinkaan ketään syyttömästi oikeuteen haasteta!
— Siihenhän on jokaisella oikeus…!