Larvinen taas toi esille yhdistyksessä käydessään kuulleensa miten Aarnio ja Järvinen eräässä sivuhuoneessa olivat keskustelleet listojen painattamisesta ja miten Aarnio oli luvannut tuon työn suorittaakseen. Yksikään lakkokomitean jäsenistä eivät kuitenkaan kuolemakseenkan muistaneet Larvisen koskaan käyneeksi yhdistyksessä, vielä vähemmin siis voineen siellä urkkijana liikuskella, etenkin semmoisena aikana, jolloin aamusta iltaan oli huoneistossa ollut lakkolaisia.
Tuomio tuli kuulumaan: vuosi ja kaksikuukautta vankeutta, syystä kun Aarnio kaiken muun lisäksi Rimpisen todistuksella katsottiin hyökänneen mestari Sundbergin kimppuun tämän työhuoneessa. Tämä asia, jonka lakkorikkurit olivat saaneet sotkeutumaan jälestäpäin alkuperäiseen syytökseen, Sundbergin kanteena, oli itse asiassa kuitenkin paljoa lievempi. Tavallisissa oloissa, ilman lisäselvityksiä, olisi tuota kohtausta voitu sanoa vaan kiivaanpuoliseksi kinastukseksi siitä, kun Sundberg ei ollut tahtonut suosiolla täyttää työmiehilleen sitoumuksiaan.
Oikeussalista poistuessa nauraa virnaili Rimpinen tyytyväisyydestä, sekä Berg poistui voittajan ylväällä katseella. Olihan tässä ollut kysymys hänen kunnianloukkauksestaan, miehen, joka oli ollut yhtenä tuon yhdistyksen perustamisessa!
Kantajien sivistynyt asiamies ei voinut myöskään olla tuomatta esille äänekästä voitonriemuaan. Olihan hän tehnyt huomattavan suuren palveluksen yhteiskuntamme onnen ja rauhan säilyttämiseksi!
Paria päivää myöhemmin, illalla, Aarnion istuessa asunnossaan koputettiin ovelle. Sisään astui Julia, tuomitseva armoton katse leimuavissa silmissään:
— Joko nyt lopultakin olet saanut osasi, Kaarlo!
Aarnio odotteli äänettömänä ja tyynenä mitä seuraisi. Ratkaisua varten varmaankin oli saapunut!
— Annatko jo arvoa varoituksilleni? jatkoi Julia painolla. — Eikö olisi sittenkin ollut parempi tehdä rauhallisena työtänsä, Jumalaan luottaen ja vaatimattomana, kuin antautua villitsijäin joukkoon, josta nyt ainainen häpeä rikoksellisuutesi rangaistuksena tulee sinua painamaan!… Sinä et uskonut! — Mutta tuosta ylimielisestä menettelystäsi rankaiseekin sinua nyt Jumala!
— Ei minun Jumalani — huomautti Kaarlo hellästi — sillä se on paljastaan anteeksiantamus! Ja jospa se olisi kostonkin janoinen, kuten sinun Herrasi, ei se voisi sittenkään sitä tehdä, syystä, kun en ole ketään vastaan rikkonut, olenhan vaan täyttänyt velvollisuuteni!
— Älä enään ivaile ansaitun kohtalosi johdosta, tiuskasi Julia. — Jospa tietäisit miten elämä tuntuukin minusta raskaalle, ontolle ja tyhjälle! Oih!