Ihmiset arvelivat että kylä oli ollut siinä jo Orleans'in neidon aikana; kivinen risti kahdenneltatoista vuosisadalta seisoi vielä kadun päässä, kaivon vieressä pähkinäpuun alla, mihin kyläläiset kokoontuivat juttelemaan auringon laskiessa, kun päivän työ oli päättynyt.
Kaupunkia ei ollut lähempänä kuin neljän Ranskan peninkulman päässä. Tämä paikka oli maakunnassa, joka oli varustettu suurilla metsillä ja hedelmätarhoilla siellä täällä. Sen tuotteet, vehnät, kaurat, juustot, hedelmät ja munat, olivat hyvinkin riittäväiset kansan yksinkertaiseen elämään. Rahvas oli väkevää, ystävällistä, ahkeraa ja onnellista kansaa, joka eli pienen kappelinsa ympärillä ystävyydessä ja hyvässä sovussa.
Ei mikään heitä huolettanut. Sota ja sodan melske, vallankumoukset ja mullistukset, keisarikunnat ja kapinat, sotaiset ja valtiolliset kysymykset, — nämä kaikki olivat tälle rahvaalle tuntemattomia asioita, mistä eivät koskaan kuulleet; mahtavat myrskyt nousivat ja mullistivat maita ylt'ympärillä, mutta eivät koskaan tulleet niin likelle tätä kylää, että olisivat vahingoittaneet sitä, se kun siellä oli yksinäisyydessään niinkuin leivosen pesä.
Vallan-kumouksenkin ankaroina aikoina oli täällä ollut hiljaista. Oli silloin hallinnut aatelisherra linnassa, tuolla kukkulalla, jonka juurella kylä oli. Kansa oli häntä rakastanut, eikä koskaan koettanut tehdä mitä hänelle oli vastoin-mielistä, ja katkerasti he itkivät, kun hän kaatui Jemappes'in tappelussa, jättämättä mitään perillistä, ja hänen linnansa muuttui muurivehreän peittämäksi raunioksi.
Tuon kauhean ajan ukkosen-nuolet tuskin olivat koskeneet tähän paikkakuntaan. Osa parhaimmasta nuorisosta oli tosin marssinut pois taistelemaan Champagnen kentillä marseillaise'n kaikuessa: muutamia isänmaan-ystäviä punaisissa takeissa oli sielläkin käynyt, sekä sotilaita sinisessä virkapuvussa, jotka olivat jakelleet kolmivärisiä kokartia eli merkkejä ja käskeneet heitä kantamaan niitä pyhän jakaamattoman tasavallan nimessä. Mutta rahvas ei ollut ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, ja oli korjannut satonsa, kuulematta ainoatakaan pyssynlaukausta, näkemättä aseitten loistetta viattomilla majoillaan, joten tuon jalon, mutta kamalan ajan kauhistukset siellä eivät jättäneet mitään jälkiä kylän väestöön.
Tosin kyllä Reine Allix, vanhin vaimo heidän parissaan — hän luki enemmän kuin yhdeksänkymmentä vuotta — muisti että hän lasna ollessaan oli kuullut eräänä kylmänä talvis-yönä isänsä ja naapurein keskustelevan matalalla, aralla äänellä, mitenkä eräs kuningas oli tapettu kansan pelastukseksi, ja hän muisti vielä — muistipa hyvinkin, sillä se oli tapahtunut hänen kihlaus- ja kuudentenatoista syntymäpäivänänsä — että eräs ratsumies salaman nopeudella oli ratsastanut kyläkatua myöden, huutaen korkealla, innokkaalla äänellä: "Gloire![2] Gloire! Gloire! — Marengo! Marengo! Marengo!" Hän muisti että kylä oli saanut tästä jonkunmoisen epäselvän käsityksen siitä, että jotakin merkillistä oli kaukana tapahtunut Ranskan maalla, että hänen veljensä, orpanansa ja ylkänsä, sekä hän itse muiden kanssa, olivat menneet korkealle kukkulalle virran rannalle ja siellä rakentaneet aika rovion, jonka punaiset liekit olivat loistaneet koko tuon kummallisen, lämpöisen, kesäisen voitto-yön kuluessa.
Tämän ja tämänkaltaisia muistelmia hän välistä kertoi lapsille, kun he illoin kokoontuivat hänen ympärilleen, pyytäen että hän juttelisi heille jotakin.
Muuten ei mitään muistoja vallankumouksen taikka keisarikunnan ajoista häirinnyt Berceaun rauhaa; ja hän, kun oli näitä kertoellut, tavallisesti lisäsi:
"Minä en ole enää varma siitä, mikä Marengo oli. Epäilemättä joku taistelu, vaan en tiedä missä tai mistä. Mutta myöhemmin me saimme kuulla, että pieni Claudis, tätini nuorin poika, eräs vapaaehtoinen, joka ei ollut täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kuoli mainitussa tappelussa. Jos olisimme sen tietäneet varmaan, emme olisi mitään ilo-valkeaa sytyttäneet!"
Tämä vaimo, joka oli syntynyt noina myrskyisinä aikoina, oli onnellisin olento Berceaun koko kyläkunnassa.