Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain silmin.

Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla myllärin mieliksi — ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan. Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti Nelloa.

Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä mielipidettä vastaan.

"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen, vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."

Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman vääryytensä.

Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte säälivät".

Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle, joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä pikkuinen maailma oli äissään hänelle.

Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona. Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa; hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama äyri.

Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.

Joulu-juhla lähestyi.