"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha puunkannolla istuva ukko — se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".
Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:
"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle: Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille, ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"
Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"
Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.
Kuolema oli heille armelias.
Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä katkomatta eroittaa.