Ihminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä tuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli kärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla savisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in vetämään tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen ruumistansa, ja sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä kulkiessansa pistäysi hän joka juomapaikkaan.
Patras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli syntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin että hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen alla, ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä; tällä tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia nelijalkaisia uhriansa.
Kerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki tavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä miellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.
Oli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas; reunojansa myöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla. Isäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien kärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät eteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa kastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.
Aurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa ei saanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä, selkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla — yhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän — kaatui.
Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä; — tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän ei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; — hän lepäsi liikkumatta pölyisellä tiellä. — Muutaman ajan kuluttua ihmisen haamussa oleva eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan; luullen koiran kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla jäähyväisiksi, riisui valjaat, työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja muristen itsekseen, laiskasti veteli kärrynsä mäelle, heittäen kuolevaisen koiran muurahaisten tahi variksien ruoaksi.
Tämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki sinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras oli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä. Hänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt olisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren koiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt mitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että huonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.
Nyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen kerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja laulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden hävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan esineeksi?
II.
Patras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri joukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina markkinoille. Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan; kulkivat vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin puetetun jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli jokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän tietänsä pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi polvilleen kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika, joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä eläin-raukkaa.