"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä vierasmaalaisesti.
Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin — pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita — mutta että he milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes ajatella.
Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies.
Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan
ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut
Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.
Hän otti esille muistiinpanonsa.
Niin — tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.
Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään niin että oven laudat liikahtelivat.
Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät perunan mieluummin nenäänsä.
Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.
Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi viimeisen panoksensa.
"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.